search instagram arrow-down
Tuukka Kylmälahti

Aavikon Erakko

Katsoin tänään varmaan kymmenennen kerran dokumentin Surnu-Pekasta, Vätsärin erämaassa elävästä erakosta. Pienessä hirsikämpässä asuva Pekka on elättänyt itsensä poromiehenä, kalastajana ja metsästäjänä. Nykymaailman meno ei juuri tätä koko elämänsä enemmän tai vähemmän yksin ollutta lapinmiestä hetkauta. Dokumentista tulee vähän surullinenkin olo, mutta toisaalta mieletön ylpeyden tunne miehen puolesta, joka elää elämäänsä omilla ehdoillaan, muut saa tulla ja mennä miten haluavat. Naisiakin on joskus pirtillä käynyt, mutta ei Pekka ole sitten iskemään lähtenyt. Dokumentti koskettaa joka kerta kun sen katson ja siihen on varmasti syynsä.

Joulukuu on ollut todella rankka. Marraskuun pieni Suomi-loma oli todella voimaannuttava ja kantoi hetken. Hiljalleen kuitenkin stressi, ikävä, sydänsurut, syyllisyydentunne ja epävarmuus alkoivat hiipiä takaisin mieleen. Se on petollista koska ne tunteet eivät iske heti päin naamaa, jolloin olisi helpompi vaan pysähtyä ja havahtua. Tiesin että kaikki ei ole hyvin, mutta en osannut ottaa niitä tunteita tarpeeksi vakavasti, luulin että homma on hanskassa. Sitten kävi se mikä mun olisi pitänyt aavistaa jo kauan aikaa sitten. Bäng, kaikki päin naamaa, pysähdyin kuin seinään, se kuuluisa tulivuori räjähti. Kaikki paska tuli kerralla ulos ja en tiennyt mitä helvettiä mun pitäis tehdä. Sitten hetken päästä mieli taas kirkastui ja oivalsin taas jotain.

Tää itseensä tutustuminen on ollut todella antoisaa, mutta samalla todella rankkaa. Nyt on alkanut jo välillä naurattamaan kun tuntuu että miehestä ei löydy kuin vikoja ja puutteita. Vaikeita juttuja ja välillä on täysin hukassa miten niitä voi käsitellä, mutta se on vaan pakko, että voi olla sinut itsensä kanssa ja hyväksyä itsensä. Ja toki oon oppinut enemmän arvostamaan omia hyviä puolia ja luottamaan itseeni ja omaan intuitioon. Ylpeä en osaa vielä itsestäni olla, mutta kyllä sekin päivä vielä koittaa. Haluan mieluummin kokea hetken tuskaa siitä että hyväksyn huonot puoleni, kuin kärsiä niistä piilevänä piruna lopun elämääni. Ja siten pystyn myös kehittämään itseäni, kun ensin tiedostan ja myönnän että jotain kehitettävää on. Tärkeintä on olla myötämielinen ja armollinen itseään kohtaan. Meissä kaikissa on huonoja puolia ja puutteita, mutta me ollaan silti upeita tyyppejä, sitä ei pitäisi koskaan unohtaa.

Ei ole sattumaa että katsoin tuon dokumentin Pekasta juuri nyt. Mä olen hyvällä tavalla kateellinen hänelle, miten hän ei ole riippuvainen muista ihmisistä. Ehkä se tuo surua ja yksinäisyyttä mukanaan myös kun on ollut enemmän tai vähemmän yksin koko elämänsä, mutta silti Pekasta huokuu tietynlainen rauha, vaikka kessua palaa enemmän kuin laki sallii ja joka toinen sana on kirosana. Oon ikävöinyt mun läheisiä täällä paljon, joitakin lyhyemmän ajan, joitakin yli kuusi vuotta. Se raastava tunne ei vaan meinaa hellittää ihan sama mitä teen. Se on myös tavallaan aika petollista, se luo odotuksia. Se että ikävöin teitä kaikkia, saa mut luomaan odotuksia teistä. Rupean miettimään et kuka mä olen teille, mitä mä merkitsen. Unohdan sen että oon vain yksi palanen teidän elämän palapelissä, että kaikilla on omat murheensa, arki ja kiireet. Odotan hirveästi että jotain tapahtuisi ja kun niin ei käy niin petyn, en ihmisiin, vaan omiin odotuksiini. Ehkä se johtuu siitä että suurin osa mun oman palapelin palasista on niin kaukana musta. Se mikä Surnu-Pekassa eniten kolauttaa, on se että se antaa perspektiiviä omaan elämään. Pekalla ei juuri ihmisiä ole ympärillään, mulla on vaikka millä mitalla, oli ne kuinka kaukana tahansa, siitä pitää olla kiitollinen. Ja Pekka auttoi mua ymmärtämään mitä mun täytyy tehdä.

Se mitä oivalsin on että mun täytyy tehdä nyt jotain eritavalla kuin tähän asti. Oon kyllä tutustunut itseeni ja olen enemmän oma itseni kuin koskaan, mutta silti jotain puuttuu. Mä en vaan riitä itselleni ja oon taas hakenut sitä riittoisuuden tunnetta muista ihmisistä. Se mitä mä nyt tarvitsen, on että musta tulee Surnu-Pekka, erakoidun. En tarkoita sillä sitä että mököttäisin yksin ja vaipuisin itsesääliin, vaan että mä ”jätän teidät rauhaan” hetkeksi. Poistin pari päivää sitten Facebookin ja Instagramin mun puhelimesta. Oli todella vaikeata myöntää itselleen miten koukussa niihin on. Luen kymmenen kertaa päivässä samat päivitykset ja laitan selfiepäivityksiä, että näkisin kuinka moni niistä tykkää ja miten niihin reagoidaan. Se tuo teitä lähemmäs mua, mutta väärällä tavalla, huomiota hakemalla. Myös blogin kanssa on käynyt samalla tavalla. Kirjoitan takuulla koko sydämelläni rehellisesti, mutta mulle on tullut liian tärkeäksi se että kuinka moni näitä kirjoituksia lukee. Oon pettynyt kun lukijamäärä vähenee koko ajan ja määrittelen itseäni sen perusteella, enemmän tai vähemmän. Tuntuu tosi typerältä ja mua hävettää, että edes ajattelen niin.

Tää kirjoittaminen on ollut yks mun elämäni parhaita asioita mitä mulle on tapahtunut. Ja on ollut ihan älyttömän upeata saada aivan valtavan ihanaa palautetta ja että ihmiset on todella voineet samaistua mun ajatuksiin ja saaneet voimaa kirjoituksista. En siis missään nimessä halua, että kukaan luulisi ettenkö olisi äärimmäisen kiitollinen siitä kaikesta, se merkitsee mulle ihan mielettömän paljon. Se että mä en voi tuntea itseeni muiden ajatusten kautta, ei tarkoita sitä ettenkö saisi ihan mielettömästi voimia teiltä ihanilta ihmisiltä. Mun täytyy vaan oppia näkemään itse itseni semmoisena kuin niin moni teistä mut näkee. Parhainta tässä kirjoittaessa on, että tässä mä olen aidointa omaa itseäni, kaikki tulee suoraan sydämestä.

Se että en aio olla yhteydessä ihmisiin ei tarkoita sitä ettenkö välittäisi ja etteikö muhun voisi olla yhteydessä, päinvastoin. Mulle voi aina laittaa viestiä tai soittaa. Autan aina niin hyvin kuin pystyn, kuuntelen kaikki maailman murheet ja olen varmasti aina teitä varten. Ja mun luo voi myös tulla kylään, ovet on aina avoinna täällä aavikon muumitalossa. Mun on vain tehtävä tää itseäni varten, nähtävä itseni ja kuka mä todella olen, näytettävä että mä riitän itselleni ilman että tarvitsen siihen pönkitystä muilta. Mun on opittava rakastamaan teitä ilman että se repii mua rikki ja särkee mun sydämen. Te teette mut todella onnelliseksi, tuotte lämmön mun sydämeen, väritätte harmaan taivaan ja tuotte valon pimeimpäänkin hetkeen. Nyt on vaan korkea aika että opin myös itse tekemään saman itselleni.

Rauhaa ja rakkautta

This entry was posted in Tunteet.
Vastaa
Your email address will not be published. Required fields are marked *

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: