search instagram arrow-down
Tuukka Kylmälahti

Kuka Mä Olen?

Siinä se taas on, otsikko johon en aiemmin saanut kirjoitettua sanaakaan. Oon ollut koko viikon lähtöruudussa ja noppa on ollut kateissa. Oon koittanut miettiä ja tuskastunut et miten mä saan vastauksia kaikkiin mun kysymyksiin, mitä mä oikein haluan elämältä. Pää on lyönyt tyhjää ja huomasin että yritän ihan liikaa koska haluan niin kovasti päästä eteenpäin. Mitä mun pitää oikein kysyä itseltäni, että saan vastauksia? Onneks elämä antaa vinkkejä, ne vaan täytyy oppia huomaamaan.

Oon tutustunut paljon uusiin ihmisiin taas viime kuukausien aikana. Vaihdan todella harvoin puhelinnumeroita kenenkään kanssa koska mulla ei ole aikaa kaikille. Muutaman tyypin kanssa oon niin kuitenkin tehnyt. Mut on kutsuttu kiitospäivän aterialle, kotibileisiin, leffaan ja vaikka mihin. Oisin halunnut sanoa kaikkiin joo etten tuota pettymystä kenellekään, halunnut olla hyvä jätkä. Suurimpaan osaan kutsuista kuitenkin vastasin kohteliaasti että mulla ei ole aikaa tai en vaan jaksa. Kukaan ei loukkaantunut ja kaikki ymmärsivät. Tuntuu hyvältä ja kevyeltä kun ei tarvitse keksiä tekosyitä ja valkoisia valheita kielteisiin vastauksiin.

Oon miettinyt viimeisen viikon tosi paljon mitä haluan elämältä. Kysymys ”kuka mä olen” on tullut todella tutuksi. Kysymys on liian iso, että siihen saisi mitään suoraa vastausta ja se voi alkaa todella ahdistamaan. Jos yritän pakottaa itseäni miettimään vastauksia meen vain taaksepäin ja ajatukset on pelkkää hernerokkasumua. Paras tapa on pysähtyä ja hengittää, asiat kyllä järjestyy. Sit pitäisi pystyä jotenkin pala palalta löytämään niitä asioita mitkä tekee musta sen kuka olen, hiljalleen. Maltti on valttia.

Mitä sieltä peilistä näkyy, komistus vaiko huonoryhtinen hamppi? Virheitäkin on tullut tehtyä viime aikoina. Ei mitään kamalaa ja dramaattista, mutta riittävästi että voi alkaa sättimään itseensä. Miksi piti tehdä noin, mitä mä oikein ajattelin, kyllä mä oon tyhmä. Mutta sitten, voi karvapallo Tuukka! Alkaa naurattaa, ehkä tässä ei kuitenkaan käynyt kuinkaan, semmoista sattuu. Elämä jatkuu, peilistä näkyy just se jätkä kenet mä haluan nähdä. Se ei oo komea alfauros, eikä huonoryhtinen hamppi, vaan sielu silmien takana, minä.

Voi rakkaus ja rakastuminen. Parhaimmillaan se vie sut taivaisiin, elämä on kuin kauneimmasta sadusta. Pahimmillaan taas se saa sut kyseenalaistamaan kaiken, vie pohjamutiin ja haluat vaan tukahduttaa kaikki tunteesi, ettei sua sattuisi enää. Tai sitten niin kuin mulla, se on purjevene joka haikeasti seilaa tyynessä vedessä. Sillä ei ole suuntaa ja sijainti on hukassa, mutta myrsky on laantunut. Välillä lempeä tuuli puhaltaa purjeisiin ja saa sydämen sykkimään. Romanttinen hörhö sisällä herää ja tekee mieli tehdä jotain ihanaa. Hih.

Miks toi tekee noin, minkä takia se ei sano mitään, mitähän se ajattelee? No se on varmaan sen takia ett.. Eikun hetkinen. Mistäs hemmetistä mä sen voin tietää, näähän on vaan mun omia olettamuksia, jotka perustuu mun kuvitelmiin, paino sanalla kuvitelmiin. Vastauksen saamikseksi mun pitää kysyä. Se ei vaan olekaan aina niin helppoa. Kysymysten kysyminen on aika pelottavaa välillä, varmaan siksi että niihin liittyy monesti vastaus ja se vastaus ei välttämättä ole sitä mitä sä haluat kuulla. Mutta silloin kannattaa esittää itselleen kysymys. Haluanko elää todellisessa maailmassa missä totuus välillä sattuu, vai maailmassa missä ihmiset on kuvitelmaa, enkä voi koskaan todella tuntea ketään? Ja enhän mä voi edes tietää sattuuko totuus, jos en sitä koskaan saa selville, kysymällä.

Poistin Facebookin ja Instagramin puhelimesta yli viikko sitten. Pari ekaa päivää oli vähän turhauttavia. Otin puhelimen käteen monta kertaa päivässä katsoakseni naamakirjan naamoja. Sitten kun huomasin että ei se olekaan enää siellä tuli vähän tyhjä olo. Mietin mitenkä voisin helpottaa tuota takaraivoon iskostunutta tapaa. Sitten keksin että joka kerta kun otan puhelimen käteen katsoakseni teitä ihmisiä, niin sen sijaan mä mietin aina jotain mulle tärkeää ihmistä ja jotain yhteistä muistoa meistä. Ja huhhuh että mulla onkin upeita ja siistejä tyyppejä mun elämässä. Mun elämä on ollut todella rikasta, on monta tarinaa kerrottavana, ei tosin ehkä jälkikasvulle ihan kaikkea. Tää ”erakoituminen” on kieltämättä ollut vähän yksinäistä, mutta samalla tosi vapauttavaa. Oon kyllä nähnyt kavereita täällä, mutta teitä siellä on ikävä. Onneksi kuitenkin muistan sen, että niin kuin te ootte mun sydämessä ja ajatuksissa, niin oon minäkin luultavasti teidän. Ja sehän lämmittää mieltä jos jokin.

Ostin muistikirjan mihin voin alkaa kirjoittamaan tunteita, ajatuksia, haaveita, unelmia, asioita joissa haluan kehittyä, asioita jotka mulle merkitsee. Viime yönä istuin sängyllä yölampun valossa ja avasin kirjan. ”Jostain kumman syystä” mulle tuli ensimmäisenä mieleen, kuka mä olen. Kirjoitin sen kirjaan ja muistin mitä kävi viimeks kun kirjoitin tuon otsikon. Alkoi heti ahdistus, ei tuu mitään. Pyöritin päätäni ja mietin miten mä tohon saan vastauksen ja huomasin seinässä kirjoittavan minäni varjon. BING! Mähän olen nyt pari kuukautta kirjoittanut blogia, siitä kuka mä olen. Avasin blogin ja luin kaikki kirjoitukset läpi ajatuksen kanssa ja menin maaten. Aamulla oli jännä fiilis. Mun kirjoitukset tulee aina tunteella ja kuin itsestään, sen enempää niitä miettimättä. Tiedostan kyllä mitä kirjoitan, mutta asioiden tiedostamisella ei ole mitään merkitystä, jos niitä ei sisäistä, tunne syvällä sisimmissään. Mä olen tuntenut kyllä kaiken mitä oon kirjoittanut sillä hetkellä, mutta en oo todella sisäistänyt sitä että ne kirjoitukset todella on sitä kuka mä olen. Ihan järkyttävän siisti asia ja mikä mut sai sen ymmärtämään? Varjo seuraa sua läpi sun elämän, se ei koskaan valehtele, vaan näyttää sut juuri siinä valossa kuin olet. Enpä olisi uskonut että se voi myös havahduttaa noin ja opettaa. Kiitos varjoseni.

No miten meni noin niin kuin omasta mielestä? Vain yksi otsikko, ei tyhjää sixpackia, ei darraa, enkä pörrää paskakärpäsenä kaatopaikalla. Ei pöllömmin siis, vai mitä? Hyvä tästä vielä tulee.

 

Rauhaa ja rakkautta

 

whatsapp image 2019-01-02 at 15.02.12

This entry was posted in Tunteet.
Vastaa
Your email address will not be published. Required fields are marked *

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: