search instagram arrow-down
Tuukka Kylmälahti

Kahdestaan Yksin

Hyvää huomenta maailma! Herään lauantaiaamuna täynnä virtaa. Mut on kutsuttu juhliin tänään missä on paljon mun rakkaita ystäviä. Nousen ylös, ei, vaan pomppaan ylös koska oon niin innoissani. Onpa ihana nähdä noita tyyppejä taas, ihan mieletön päivä tulossa jätkien kanssa. Korkkaan jo yhen bissenkin valmiiksi, koska miksipä ei. Taksi hakee mut kyytiin ja saavun juhlapaikalle. Intoa puhkuen nousen taksista ja katson hämilläni ympärilleni. Mitä ihmettä noi kaikki farmariautot täällä tekee. No mitä sitten, ajattelen, ja suuntaan pääkallopaikalle. Ja miten hienot ja hyvänmielen juhlat ne onkin.

Tervehdin riemulla kaikkia. Musiikki raikaa ja ihmiset iloitsee. Pariskunnat tanssivat keskenään, rakkaus on käsinkosketeltavaa. Lapset tanssivat ringissä ja nauravat. Sitten se iskee, todellisuus. Hiljalleen pimeys alkaa laskeutua päälleni kun tajuan, että oon ainut täällä ilman vaimoa tai tyttöystävää. Samalla kun oon onnellinen nähdessäni kaikkia, voin hädintuskin pidätellä kyyneleitäni. Olenko mä todella täällä yksin, kysyn itseltäni. Oon rakkaiden ihmisten ympäröimänä, mutta silti yksinäinen. Katkeransuloisen illan jälkeen istun rannalla yksin. Aurinko nousee ja valaisee murtuneen mielen, murtuneen sydämen, murtuneen miehen.

Miltä tuntuu kävellä yksin pimeässä. Miten kukaan voi olla niin yksinäinen, että tuntuu kuin oma varjokaan ei enää seuraisi. Tapaan upeita ihmisiä viikottain, ihastuttavia kerta kaikkiaan. Jonkun kanssa ystävystyn, toisen luo meen yöksi, ehkä toiseksikin. Se on mukavaa ja ihanaa, tuntuu hyvältä olla toisen vieressä. Mut silti aina seuraavana päivänä tuntuu, että mikään ei täytä tätä aukkoa mussa, kukaan ei voi parantaa tätä yksinäisyyttä.

Viikonloppu alkaa. Sama vanha kaava, tukka sekaisin ja pilke silmäkulmaan. Törmään suhun baarissa sattumalta, ei tunneta entuudestaan, katseet kohtaavat. En uskalla sanoa mitään, vaikka kovasti tahtoisin. Onneksi sä olet reipas ja tuut hymyillen juttelemaan. Miten ihastuttava tyyppi sä oletkaan. Pelkkää hymyä, katsot mua lempeästi nauravin silmin. Tanssitaan, juodaan, jutellaan ja ilta päättyy sun luoksesi. Ennen kuin nukahdan, mietin että JES, tää oli aivan älyttömän kivaa, suorastaan succee. Nukahdan hymyillen, sinä mun sylissäni kehräten.

Herään aamuauringon pilkistäessä verhon takaa. Taitaa tulla kaunis päivä. Sä olet yhä siinä, nukut mun sylissäni kauniina ja viattomana. Sitten mun ympärilleni laskeutuu taas pimeys, mitä kirkkainkaan tähti ei pysty valaisemaan. Katson sua ja mietin, että mikä helvetti mua vaivaa. Miksi mä olen taas yksin pimeässä vaikka vieressä on tuo ihana ihminen. Tuo upea olento on kaikkea mitä mies voisi toivoa. Kyynelten valuessa poskilleni puen päälleni ja juoksen. Juoksen niin kauas kuin pystyn, sanomatta mitään. Varjoni seisoo yhä sun sängyn laidalla, katsoen pettyneenä loittonevia pelkurin askeleita.

Herään seuraavana aamuna kotona tyhjä olo rinnassa, mutta ajattelen että kyllä kaikki järjestyy. Uskottelen itelleni, että tein oikean ratkaisun. Musta tuntui hyvältä, mut oli vaan pakkoa lähteä. Mikä helvetin vastaus? Mihin mä tarviin mitään vastausta. Tein oman päätökseni ja se kantaa kyllä. Silti tuntuu pahalta. Ilta hämärtyy ja on aika mennä taas. Järkevä tyyppi pysyisi kotona, rentoutuisi ja nukkuisi hyvin. Mä en ole koskaan ollut se järkevä tyyppi. Laitan kengät jalkaan ja vilkkuvalot kutsuu. Mun sisäisessä kompassissani ei ole ilmansuuntia, destination nowhere. Meen baariin, toiseen, kolmanteen, neljännessä törmään suhun. Kysyt mihin mä oikein lähdin eilen. Haluun vajota maanrakoon. Mitä helvettiä mun pitäis sanoa, karkuunkaan en voi enää juosta. Seison alasti kujalla, kaikki suunnat on tukittu. Hävettää ja ahdistaa, tuntuu että koko baari odottaa vastausta.

On aika totuuden tai valheen. Mutta mikä on totta ja mikä valhetta? Tiedänkö mä itsekään mitä haluan? Voinko sanoa toiselle mitä todella ajattelen ja tarkoitan? Ymmärrän että ainut totuus minkä tiedän on että mua pelottaa, enkä tiedä mitä mun pitäisi tehdä. Vastaat mulle että et sinäkään tiedä mitä haluat ja hymyilet. Anteeks mitä? Etkö sä alakaan huutamaan mulle? Etkö sä juoksekaan pois, niin kuin mä itse tein? Miksi sä seisot yhä siinä, hymyilet ja katsot mua niin kuin eilen, kuin mitään ei olis tapahtunut. Mun on pakko kysyä että etkö sä ole vihainen mulle. ”-Miksi olisin? Ei me sovittu mitään, en mä sua omista. Sulla oli syysi lähteä. Ehkä sen olis voinut tehdä tyylikkäämminkin, mutta kukaan ei pakottanut sua jäämään. Ja sä olet mukava, tykkään susta”. Suu ammollaan täynnä kärpäsiä tuijotan sua. En osaa sanoa mitään muuta kuin ”-Ai…”. Alat nauramaan ja tartut mua kädestä, ”-Tule!”.

Kello on jo paljon, on melkein valomerkin aika. Illan viimeiset hitaat soi. Kävellään käsi kädessä tanssilattialle. Pidän susta varovasti kiinni, oon vieläkin hämmentynyt. Katsot mua silmiin hihittäen, reppanaa jännittää. Laitat kädet mun ympärilleni ja painaudut muhun kiinni. Kyynel valuu silmäkulmastasi mun paidalle. Mitä nyt, juurihan sä olit niin iloinen. Painaudun suhun tiukasti, silitän tukkaasi hellästi. Kohta nostat päätäsi ja vetisin silmin kuiskaat mun korvaan ”-Kiitos” ja suutelet poskelle. Illan viimeinen hidas kestää ikuisuuden, ollaan viimeiset asiakkaat. Kyynel valuu poskelleni, pimeys ympäriltäni hälvenee. Näen varjot tanssimassa lattialla. Kahdestaan yksin.

 

Rauhaa ja Rakkautta

This entry was posted in Tunteet.
Vastaa
Your email address will not be published. Required fields are marked *

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: