search instagram arrow-down
Tuukka Kylmälahti

Vuori

Kukko kiekuu. Herään kesäisenä aamuna, on viikonloppu. En halua nousta, ei vaan huvita, ihan sama. Paska viikko takana, mikään ei onnistunut. On epäonnistunut ja selkärangaton olo. Jos en nouse koko päivänä, enkä tee mitään, en voi ainakaan epäonnistua missään. Nousen kuitenkin, pakko mennä vessaan. Sama kai se on keittää kahvit ja puurot. Laitan kahvinkeittimen päälle ja puuron mikroon. Ai niin pitää mennä sinne vessaan. Hetken päästä kuulen keittiöstä pamauksen ja tajuan samantien, että mikro on tapetoitu puurolla. Hinkkaan mikron puhtaaksi ja otan kahvin mukaan ulos aamusavuille. Paskanmakuisen röökin ja pohjaanpalaneen kahvin makuyhdistelmä suorastaan hivelee vitutusaistia ja voisiko joku ampua tuon naapurin kukon, jos se ei lopeta tuota helvetin kiekumista. Voiko ihanammin aamun enää alkaa.

Meen takaisin sisälle. Suihku herättää sopivasti, vaikkei tunnukaan oikein miltään. Puen päälleni ja täytän reppuni, kuten joka aamu. Reppu on ihan helvetin painava taakka mun harteilla, se on täynnä mun pelkoja ja ahdistusta, käsittelemättömiä tunteita. Päivä toisensa jälkeen se kulkee mun mukanani painaen enemmän kuin täysvarustus. Mitä sille voi tehdä? Kyllä mun hartiat ja jalat kantavat, mutta kuinka kauan. Kukaan toinen ei tätä reppua voi kantaa, ehkä korkeintaan kannatella hetken. Ratkaisun täytyy löytyä musta itsestäni. Laahaavat painavat askeleet suuntaavat kohti uusia pettymyksiä.

Päivät kuluvat itseään toistaen. Mikään ei tunnu miltään, ei edes pahalta. Rakas harrastuskaan ystävän kanssa ei voisi vähempää kiinnostaa. Sitten eräänä päivänä tapaan jonkun, vieraan mutta viisaan, joka kertoo mulle tarinan vuoresta. Tarinan mukaan vuoren huipulla ihminen voi avata reppunsa, tyhjentää kaiken karvaan, tuskan ja kärsimyksen ja lasketella kevyttä alamäkeä vuoren toiselle puolelle paratiisiin. Silmäni kirkastuvat, tämä on juuri sitä mitä tarvitsen. Mistä tuon vuoren voi löytää? ”Jokaisen on se itse löydettävä. Kaikki lähtee siitä, että uskaltaa katsoa peiliin”. Mitä helvettiä tuo on olevinaan, peiliin katsominen auttaa mut löytämään vuoren, jep jep. Illalla vedän kunnon kännin, ahdistaa ja ärsyttää tuommoiset paskapuheet. Radiosta soi Michael Jacksonin Earth Song. Joku tuossa kappaleessa, sen sävel, aktivoi mussa jotain. Meen peilin eteen ja katson itseäni silmiin. Kuka tuo on? Miksi tuo ihminen näyttää niin vieraalta? Miksi nuo silmät on pelkkä tyhjä katse? Kunnes sitten näen pilkahduksen syvemmälle ja romahdan lattialle lohduttomaan itkuun. Vilaus itsestäni sai mut ymmärtämään, miten syvälle olen sen haudannut. Saan hädintuskin raahattua itseni sänkyyn ja itken itseni uneen.

Kukko kiekuu. Nyt kukko saatan….. Hetkinen, eihän mua edes ärsytä tuo kiekuminen. Ja miksi mulla on näin pirteä olo? Miten voin nousta näin kevyesti ylös? Tunnen hyvää oloa tähdestä, joka valaisee päivän ja lämmittää. Nousen ylös, pitää mennä vessaan. Laitan kahvit tippumaan, mutta jätän vielä puurolautasen laittamatta mikroon. Vessan jälkeen puuronkin teko onnistuu. Syön puuron, otan kahvin ja menen ulos tupakalle. Oven avatessani kahvikuppi tippuu maahan ja särkyy. Suu ammollaan tuijotan eteeni, saan hädin tuskin happea. Kuistilta nousee jylhä jäinen vuori silmänkantamattomiin taivaisiin. Pakko sytyttää tupakka ja lyödä itseään kasvoihin, nipistää, potkaista varvas seinään. Tuo ei voi olla todellista, tän on pakko olla unta. Oli tämä sitten unta tai ei, tästä en voi herätä. Muistan tuntemattoman viisaan sanat, mitä vuoren huipulla ja sen jälkeen odottaa. Pakkaan reppuni ja päätän lähteä matkaan.

Seison vuoren edessä, vielä voisi kääntyä. Mutta mitä takana odottaa. Sama vitun kahvi, aamupuuro ja rööki. Ei, otan ensimmäisen askeleen kohti tuntematonta, huippua minkä usva ja pilvet peittää. Ensimmäiset metrit tuntuvat helpolta edetä, askeleet ovat yllättävän kevyitä. Kuitenkin tuntuu, että joku tai jokin seuraa mua. Jatkan silti matkaa, takaisin ei ole enää paluuta, tai niin luulen. Kuljettuani ikuisuudelta tuntuvan matkan, epäilys alkaa kalvamaan, pelko valtaa mut, miten voisin ikinä onnistua pääsemään huipulle. Askel askeleelta pala maata tarttuu kengänpohjiini, kohta tuntuu että on melkein mahdotonta edetä. Tartun jäiseen kalliolohkeamaan ja otteeni lipeää. Tipun alas takaisin mistä olin lähtenyt. Näin tapahtuu monta kertaa, aina silloin kun alan pelkäämään etten onnistu. Viimeisellä kerralla avaan kotini ulko-oven, nyt tää paska saa riittää, en pysty tähän. Auringonsäteet heijastavat peilikuvani jäisestä maasta ulko-oven edustalta. Katson itseäni silmiin ja nään taas jotain tuttua, mutta myös jotain uutta. Nään palan itsestäni, mitä en ole nähnyt, enkä tuntenut aikoihin. Suljen oven ja päätän yrittää vielä kerran.

Saavun pisteeseen mistä niin monta kertaa aiemmin tipuin. Päätän että nyt en pelkää. Mikään ei voi olla niin paskaa mikä tuolla alhaalla taas odottaa. Tartun kiinni ja onnistun pääsemään ylös pienelle kielekkeelle. Tuntuu hyvältä onnistua, jään istumaan kielekkeelle ihailemaan maisemaa, mikä tuntuu kuin se olisi osa mun sieluani. Mutta entä sitten? Oon jo aika pitkällä, reppu tuntuu kevyemmältä ja on onnellisempi olo kuin aikoihin. Entä jos jäisin vaan tähän ja odottaisin. Aika kuluu eikä mitään tapahdu. Kylmä kangistaa mun vartalon. Mitä kauemmin odotan, sitä synkemmäksi mun oloni tulee, taas. Se jokin mua seurannut esittäytyy jälleen. Mun pelkoni ja epäilykseni itseäni kohtaan seuraavat mua. En voi kuulla enkä nähdä niitä, ne eivät voi koskettaa mua, mutta ne vetävät mun mieltäni kielekkäältä alas. En tiedä mihin suuntaan lähteä, mutta on pakko mennä kun vielä jalat kantaa ja mieli antaa myöten, ennen kuin tipahdan taas uudestaan.

Kiipeän vuorta ylös kovaa vauhtia vailla päämäärää. On turhauttavaa ja ahdistavaa mennä täysillä eteenpäin vailla päämäärää jahdattuna. Usva kietoutuu ympärilleni, kohta en nää mitään. Jatkan silti matkaa sokkona, edes mun jahtaajani eivät löydä mua tämän usvan sisältä. Sitten törmään umpikujaan. Pysähdyn ja oloni on lohduton, tiedän että mun on palattava takaisin. Kyynel valuu silmäkulmastani, nyt ei vain jaksaisi enää. Saisiko jo luovuttaa? Käännän pääni palatakseni takaisin ja huomaan vieressäni luolan. Tuohon pikimustaan luolaan ei auringonsäteet paista. Pelkään, mutta on vain pakko päästävä lepäämään. Riisuttuani kenkäni ja kopisteltuani pelon rippeet niiden pohjista sytytän nuotion. Olen aivan lopussa, sekä henkisesti että fyysisesti, en tiedä mitä tehdä. Liekit valaisevat luolan seinämän, jossa huomaan kirjoituksen ”Luovuta jo”. Ja niin teenkin. Lohduton itku kaikuu loputtoman luolan sysimustilla seinustoilla kunnes nukahdan.

Herään auringonsäteiden lämmittäessä poskiani. Usva on hälventynyt ja pian aurinko valaisee luolan. Olo on taas kummallisen kevyt ja tuntuu kuin sielu olisi puhdistunut, ajatus kulkee paremmin kuin koskaan. Katson seinämän kirjoitusta uudestaan ja huomaan, että teksti jatkuu. ”Luovuta jo hetkeksi, olet ansainnut sen”. En täysin ymmärrä, mutta jotenkin tuo lause tuntuu järkevältä. Nostaessani repun selkääni, ihmettelen kuinka paljon kevyempi se taas onkaan. Luolan suulta avautuu uskomattoman kaunis maisema, kuin koko maailma näkyisi täältä. Hymy valtaa mun kasvoni, sitä ei ole tapahtunut ikuisuuksiin. Ensimmäiset askeleet otettuani katson taakseni, nään omat jalanjälkeni. ”Tuo on minun polkuni.” ajattelen, jopa hieman ylpeänä jatkaen matkaani.

Matka ei ole kevyt. Välillä jäinen tuuli paiskaa mut kallion seinämää vasten ja mun otteeni meinaa lipsua. Kuitenkin lopulta saan tarrattua kiinni kalliosta ja jatkettua matkaa, aina eteenpäin. Mutta nyt en halua edetä kaasu pohjassa. Osaan pysähtyä ihailemaan ympärilläni olevaa kauneutta, tunnen kuinka auringonsäteet lämmittävät mun selkää. Nään jäisestä vuorenseinästä peilikuvani, joka kerta kerran jälkeen näyttää tutummalta, kuin olisin aina tuntenut tuon tyypin. Sitten eräänä päivänä saavun tasanteelle ja nään jotain, mitä en ole koskaan elämässäni nähnyt. Karulla lumisella tasanteella kasvaa puhkeamaton kaunis kukka. Kuinka se voi kasvaa tällä jäisellä tasanteella, ilman ravintoa, yksin.

Pystytän leirin kukan viereen, kuitenkin niin, että auringonsäteet saavat vapaasti valaista tuon pienen ihmeen. Päivä päivältä odotan kukan puhkeamista, kastelen sitä vedellä ja varmistan että se saa tarpeeksi aurinkoa. Tuo kukka on liian kaunis poimittavaksi, ajattelen. Yksi aamu herätessäni huomaan, että yksi kukan suljetuista terälehdistä on auennut. Nään pilkahduksen kukan sisään ja kuinka kaunis se onkaan. Vietän päivän maaten lumihangella, tuijottaen tuota kaunista sisusta. Seuraavana aamuna terälehti on taas mennyt kiinni. Tunnen haikeutta, mutta samalla suurta onnea, että olen nähnyt jotain noin kaunista. Kerään leirini ja jatkan matkaa, katsoen taakseni vielä kerran. Valaiskoot aurinko tuota kukkaa ikuisesti, terälehdet aukaiskoot, saaden sen täyteen loistoonsa. Tuo kaunis voimaannuttava kukka, joka polkuni varrelle eksyi.

Matkan jatkuessa kohtaan paljon vastoinkäymisiä, mutta myös paljon hyvää ja kaunista. Huomaan, että tapahtuipa mitä hyvänsä kuljen aina eteenpäin, vauhti vain muuttuu. Saavun taas uudelle tasanteelle, jossa näen mökin. Mökin ovensuulla seisoo viisas tuntematon, keneen kerran törmäsin, kutsuen minut sisään. Joutavat löpinät sikseen. Kysyn ensimmäisenä kuinka pitkään joudun vielä matkaamaan, että pääsen huipulle. ”Et tule koskaan pääsemään huipulle.” vastaa viisas. Epätoivo alkaa kalvamaan, raivostun ja lyhistyn, kunnes viisas käskee ottamaan reppuni. Huomaan, että reppu on taas painavampi kuin se oli vielä äskettäin. ”Et voi koskaan saavuttaa vuoren huippua ja tyhjentää reppuasi, koska se tarkoittaisi ettei sinulla olisi tunteita lainkaan. Huippu on vain suunta mitä kohti kuljet. Matkan aikana reppusi täyttyy negatiivisista tunteista, mutta se myös tyhjenee kun käsittelet ne ja kevenee kun kohtaat puhtaita kauniita tunteita. Sinun täytyy vain uskaltaa tuntea kaikki se ja jatkaa eteenpäin. Mene ulos ja katso taaksesi mistä tulit. Nuo askeleet ovat sinun matkasi, sinun polkusi. Jokainen askel on hetkessä elettyä elämääsi. Nyt jatka matkaasi ja nauti siitä. Ole kiitollinen, ettet voi koskaan päästä perille.”

Hymyillen nostan repun selkääni, minun reppuni. Päivä toisensa jälkeen kulkien, tunnistan paremmin kun paino repussani alkaa kasvamaan. Silloin pysähdyn tasanteelle. Samalla kun reppuni paino kevenee, myös mieleni rauhoittuu. Katson taakseni jättämiäni jälkiä ja astun ylpeänä uuden askeleen. Askeleen mitä ei kukaan voi pyyhkiä pois, tällä päättymättömällä polullani.

This entry was posted in Tunteet.

2 comments on “Vuori

  1. Satu sanoo:

    😪 jokainen lukee näitä sun tarinoita varmaan omalla tavallaan. Mä näen tässäkin kirjoituksessa niin paljon samaa kuin omassa elämässäni. Ollaan me missä päin maailmaa tahansa niin mä kuljen sun kanssa kohti sitä huippua, omalla tahdillani ja omalla reitilläni mutta siellä jossain kuitenkin.😍

    Liked by 1 henkilö

    1. Tuukka sanoo:

      Ja jos matkalla törmätään, potkaistaan toisiamme perseille ja jatketaan taas 😊❤️

      Tykkää

Vastaa
Your email address will not be published. Required fields are marked *

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: