search instagram arrow-down
Tuukka Kylmälahti

R-vitamiini

Sitä ei saa pillereistä, sitä ei saa ravinnosta, sitä ei saa auringosta. Sitä ei saa mistään muualta kuin toisesta ihmisestä, syvästä yhteydestä, kun kaksi toisilleen tarkoitettua sielua kohtaa toisensa. Sen puutoksesta niin moni kärsii, eikä yksikään lääkäri voi siihen määrätä reseptiä. Sitä voi yrittää korvata, sen voi haudata syvälle, suojata itsensä muureilla, mutta aina se sut lopulta löytää. Rakkaus, tuo maailman arvokkain vitamiini, jota me kaikki enemmän tai vähemmän elämässämme kaipaamme.

Lomat on lusittu. Oli rankka reissu, mutta voi luoja, että niin mielettömän voimaannuttava. Nyt taas arki määrää rytmin ja elämä on melko seesteistä. Lapset tuovat suunnatonta onnea ja iloa elämään ja kelit on mitä parhaimmat. Olo on aika onnellinen ja kiitollinen, mutta aina jotain puuttuu. Eilen lounaalla juteltiin mun lomastani ja työkaverini kysyi, että kumpi on musta parempi, sinkkuna vai naimisissa. Se oli helvetin hyvä kysymys. Mietin hetken ja vastasin, että parisuhteessa, mutta pakko ei ole naimisiin mennä, jos ei siltä tunnu. Ja miksi niin? Vastasin että elämä on silloin tasaisempaa. Sitten kun illalla aloin miettimään asiaa, tiesin että vastaus on jotain paljon enemmän kuin vain tasaisempaa elämää.

Sinkkuelämä on tosi vapauttavaa ja huoletonta. On mahtava kun voi mennä mihin tahtoo ja tehdä mitä haluaa, kunhan ei loukkaa toisia. Voi poukkoilla paikasta toiseen, olla villi ja vapaa, hölmöillä ja elää täysillä. Tuntuu että itsellään ei ole mitään rajoja, elämä on yhtä flirttiä ja loputtamat mahdollisuudet odottavat. Vapauden ja itsenäisyyden tunne vievät eteenpäin kuin hyökyaalto, kukaan ei voi pysäyttää mua. Kukapa ei sellaista elämää haluaisi, missä et ole vastuullinen kuin itsellesi ja voit painaa sata lasissa, elää unelmaasi. Kunnes sitten taas se joku tunne iskee päin naamaa..

..Sinkkuna mä olen kuin leija ilman lennättäjää. Leijailen tuulen mukana paikasta toiseen vailla päämäärää. Luon yleensä iloa ympärilleni kun lennän ihmisten ohi. Joku ottaa välillä mun narustani kiinni ja haluaa viettää aikaa mun kanssani, mutta sitten taas päästää irti tai tuuli tempaisee mut mukaansa ja jatkan matkaani. Rakkaus rauhoittaa mut, se on mun turvasatamani, vastavoima mun levottomalle mielelleni, vitamiini mitä tarvitsen. Mä kaipaan ihmistä joka voisi ottaa mun narustani kiinni, antaa mun lentää korkealla, mutta pitää kiinni ja muistuttaa että täällä mä olen aina sua varten. Mutta kuka se on, mistä sen ihmisen löydän? Se on kuin etsisi yhtä vesipisaraa kaatosateessa. Se voi kävellä sun ohi juuri kun katsot muualle, se voi tarjoilla sulle sun ruuan lounaalla, se voi olla ollut sun vieressäsi koko sun elämäsi ajan. Ja koskaan et voi etukäteen tietää, kuka ottaa narusta kiinni, kuka on sun sielunkumppanisi, saa sut rauhoittumaan.

Laastaria mä en ole koskaan halunnut. Eron jälkeen mun kaverini yrittivät baarissa saada mua puhumaan tytöille ja hehkuttivat, että mä tarvitsen vain naista, kyllä se siitä helpottaa. Ei voinut vähempää kiinnostaa. Tiesin että mun on ensin saatava käsiteltyä ero ja päästävä siitä yli. Laastari olisi vain pitkittänyt sitä prosessia entisestään, se olisi ollut vain keino väistellä tunteita, mitkä mun oli pakko hyväksyä ja käydä läpi, ennemmin tai myöhemmin. Ja sitten kesällä yhtenä hetkenä tiesin, että nyt mä olen valmis, pystyn aloittamaan uuden matkan uuden ihmisen kanssa, jos niin olisi käydäkseen. Tiesin että en tarvitse korvaajaa tai laastaria, vaan ihmisen rinnalleni omana itsenään, ketä voin rakastaa juuri sellaisena kuin tämä on. Mutta mitä sitten jos luulen löytäneeni sen ihmisen?

Mä saatan olla sinkkuna tosi epävarma itsestäni. Mitä enemmän pidän toisesta ihmisestä, sitä enemmän menen lukkoon ja sitä vähemmän pystyn antamaan itsestäni, jos en saa vastakaikua tunteilleni. Se on niin vitun ärsyttävä yhtälö, etten tiedä miten sitä kuvailisi muuten kuin ala-arvoisella kirosanalla. Tuntuu naurettavalta olla sitä huonompi ja epäseksikkäämpi mies, mitä enemmän välittää. Epävarmuutta ja pelkoahan se on, mutta miten siitä pääsee eroon? Miksen mä voi olla yhtä itsevarma ihmiselle josta välitän, kuin ihmiselle johon mulla ei ole lähes mitään tunnesiteitä? Minkä takia rakastuneesta ihmisestä pitää niin usein tulla vastenmielisen epätoivoinen, kun pitäisi päinvastoin olla itsevarmempi kuin koskaan, näyttää todelliset kyntensä?

Ymmärrän oikein hyvin miksi ihmisillä on friends with benefits -suhteita. Kaksi toisilleen tärkeätä ihmistä antaa toisilleen jotain, mitä he eivät voi pysyvästi sillä hetkellä saada kenestäkään. Turvallista tunteita sisältävää kanssakäymistä säväyksellä erotiikkaa. Ei mitään menetettävää, kunhan pelisäännöt on selvät. Se on vähän kuin olisit hotellin respassa odottamassa huoneesi vapautumista. Voit jäädä sinne odottamaan tai sitten voit jättää laukut säilöön ja lähteä käymään muualla ja palata sitten takaisin. Mutta loputtomiin et voi aulaan jämähtää. Jossain vaiheessa todennäköisesti huoneita vapautuu jommalle kummalle tai sitten sut ajetaan pihalle jos kotiudut liikaa. Aika aikaansa kutakin.

Vaikka mä kuinka elän elämäni parasta aikaa ja tunnen itseni, oon avoin ja rehellinen itselleni, vapaa kuin taivaan lintu, mun sydämessäni on kraateri. Sitä koloa ei voi täyttää kuin yksi ihminen. Kuka se sitten on? Miten mä sen ihmisen löydän? En mä voi lähteä yrittämään parisuhdetta jokaisen ihmisen kanssa, joka vähänkin tuntuu hyvältä. Mä rakastan kosketusta, läheisyyttä ja naisen lämpöä, mutta mä en halua satuttaa ketään sillä, että kaipaan niitä asioita, enkä voi antaa enempää takaisin. Mun on tunnettava toinen, tunnettava jotain toista kohtaan, paljon. Tuntuu ihan mahdottomalta ajatukselta päättää, että mihin pitäisi tarttua ja minkä antaa mennä. Mä en ikinä pystyisi lähtemään parisuhteeseen puoliteholla, se on all in tai sitten ei mitään. Koska tiedän että puoliteholla mä yksi kaunis päivä kävelisin pois, jos homma ei toimi ja tunteet ei riitä.

Mä kaipaan sitä että aamulla kun herään voisin suukottaa rakastani ennen kuin lähden töihin. Kiireisen työpäivän keskellä ”rakastan sua” -viesti saisi taas uuden vaihteen silmään. Raskaan työpäivän jälkeen mua odottaisi ruoka pöydässä, tai toisinpäin. Romanttista komediaa katsoessa voitaisiin itkeä yhdessä onnellisen lopun tullessa. Joku olisi räksyttämässä kun valitsen paskan toimintapläjäyksen, valittamassa kun makaan krapulassa sängyssä Lapin reissun jälkeen, mutta silti saisin aamupalan sänkyyn (ehkä). Ystävän ja elämänkumppanin rinnalle, kaksi ihmistä, kaksi elämää, yhdessä käsi kädessä. Narusta kiinni pitäen, antaen toisen leijailla korkealla, mutta olla aina läsnä toista varten. Kaksi ihmistä yhdessä, mutta ilman kahleita toisiinsa. Jonkun joka täyttäisi kraaterin rinnassani, olisi mun r-vitamiinini. Ehkä joku päivä, kuka tietää.

 

Rauhaa ja Rakkautta

This entry was posted in Tunteet.
Vastaa
Your email address will not be published. Required fields are marked *

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: