search instagram arrow-down
Tuukka Kylmälahti

Supermies

Oli synkkä ja myrskyinen yö.. Eikun tuo olikin mun mielialani. On torstain ja perjantain välinen yö, lempeä tuuli puhaltaa kasvoihin ja 35  astetta aavikon lämpöä syleilee mua kun seison kotini edessä. On viikonloppu, ei nukuta, mutta puuduttaa ihan mielettömän paljon. Haluaisin mennä nukkumaan, mutta toisaalta taas haluaisin vaan juosta ja mennä niin kovaa, että mun aivot menisi oikosulkuun, eikä tarvitsisi miettiä yhtään mitään vähään aikaan. Stressi ja epävarmuus on kyllä tympeitä mielen loisia, niitä on niin pirun helppo ruokkia tahtomattaankin. Viimeiset kaksi viikkoa oon alkanut aikuisten oikeasti orientoitumaan siihen, että muutetaan Suomeen. Ja siitä alkoikin taistelu pään sisällä, miljoona vastaan yksi. Miljoona pelkoa, stressi ja epävarmuus siitä meneekö kaikki hyvin, vastaan ajatus, että asioilla on tapana järjestyä. Aika epikset jaot mun mielestä.

Mun on ollut aina vaikea ymmärtää ja hyväksyä mun epävarmuutta ja pelkoja. Oon aina ollut kaveri joka omaksuu melkein lajin kuin lajin nopeasti ja oon hyvä siinä mitä teen, jos vaan haluan. Se on tehnyt elämästä aika helppoa, minkään eteen ei ole tarvinnut ponnistella hirveesti ollakseen hyvä tai ainakin kohtalainen. Oon myös ollut, ainakin useimmille ihmisille, niin sanottu hyvä ihminen. En ole polttanut juurikaan siltoja mihinkään suuntaan henkilökohtaisesti tai työelämässä. Kaiken kaikkiaan mun pitäisi olla helvetin hyvä jätkä, joka pystyy melkein mihin vaan. Ja vielä sen lisäksi oon syvällinen, osaan kertoa tunteeni ja olla ainakin suhteellisen rehellinen mikä olen miehiäni nykyään. Mun tekstejäni on kehuttu vuolaasti, mua on kehuttu kuinka mä uskallan olla oma itseni ja näyttää tunteeni, olla just sitä mitä mä olen ja saan sen tunteen välitettyä kirjoituksissani. Kaiken järjen mukaan mun pitäisi ylpeänä itsestäni seistä kukkulan kuninkaana leuka pystyssä, itsevarmana alfauroksena Lois Lane kainalossa. Niinpä niin.

Mulla on itseeni viha-rakkaussuhde, tykkään tosi paljon mun elämästä ja siitä minkälainen ihminen mä olen, mutta sitten taas inhoan sitä, että osaan olla tosi selkärangaton henkilökohtaisessa elämässä, itseäni kohtaan. Ja tuolla tarkoitan elämäntapojen muutosta. Pitäis tehdä sitä, tätä ja tuota, nyt mä alotan uuden elämän, jes! Tiedän että voisin paljon paremmin fyysisesti ja ennen kaikkea henkisesti kun söisin terveellisemmin, nukkuisin paremmin, urheilisin enemmän ja mitä kaikkee nyt keksiikään. Ja sitten taas iskee se idiotismin salama päin näköä. Kuluu viikko, ehkä kaksi, niin alkaa tuntumaan että ei vaan jaksa tai pysty koska vaatii itseltään liian paljon, liian nopeasti. Turhaudun heti jos sorrun hodariin tai en jaksa jumpata yhtenä päivänä, ärsyttää jos yöunet jää lyhyeksi. Se on kuin luistelua ylämäkeen, jos meen tasaista vauhtia pääsen hiljalleen eteenpäin koko ajan, täysiä painaessa hyydyn ja luisun lähtöruutuun. Olispa helvetin kiva kun sitä kuuluisaa pitkäjänteisyyttä voisi ostaa jostain.

Työnhaun aloittaminen Suomesta stressaa melkoisen paljon. Mä olen tehnyt aika montaa duunia elämäni aikana. Monessa en varmasti ole ollut paras, enkä edes välttämättä hyvä, paljon on menty ihan opin kannalta ja myös kantapään kautta. On ollut lukuisia baareja ja ravintoloita, asiakaspalvelua, myyntiä, kiinteistönvälitystä, myyntiä ulkomailla ja nyt viimeiset vajaat kaksi vuotta laiturikauppaa Dubaissa. Mua ei ole koskaan pelottanut lähteä koittamaan uusia tuulia, oli duuni sitten mikä tahansa. Se on antanut aika laajan näkemyksen ja kokemuksen myynti- ja asiakaspalvelutyöstä ja vähän muustakin. Mutta mitä mä haluan tehdä kun tulen Suomeen tai mihin rahkeet riittää, vaikea sanoa. Ihmisten kanssa mä haluan olla tekemisissä jollain muotoa, se on aika saletti. Jos mut laitetaan yksin arkistoon järjestelemään mappeja mä kuihdun kuin elämä aavikolla auringon paahteessa. Jos musta tulee myyjä, niin tarvitsen tuotteen tai palvelun, minkä takana voin seistä ja mitä voin hyvällä omallatunnolla myydä, tietenkin terve rahankiilto silmissä. Jos musta tulee asiakaspalvelija, niin teen vaan sen minkä parhaiten osaan, olen minä. Työyhteisö on kuitenkin tärkein asia mitä arvostan, se auttaa jaksamaan ja painamaan raskaimmassakin duunissa, mutta se voi myös yhtä lailla lannistaa ja uuvuttaa unelmaduunissa.

Onneksi loppuen lopuksi tiedän sisimmissäni, että kaikesta selviää aina kun jaksaa painaa vaan ja yrittää parhaansa. Kaikki nuo murheet on kuitenkin suhteellisen pieniä. Aina voisi omaa elämäänsä verrata toisiin, mutta se on loputon suo upota. Se että monilla menee paskemmin kuin mulla ei helpota omaa oloani. Toisten epäonni tai kurjuus ei tee mua onnelliseksi, päinvastoin, mutta antaa se toki näkökulmaa siihen miten onnekas oon todella monessa suhteessa. Siitä pitää muistaa olla kiitollinen. Oli mun elämäni millä mallilla tai tolalla tahansa, mä haluan pitää siitä kiinni. Musta on siistiä olla minä, vaikka se välillä vähän helvetin monimutkaista onkin. Nikama kerrallaan mun on kasattava mun selkärankani kasaan, että mun ei tarvitse olla riippuvainen kenestäkään ja voin aina luottaa itseeni siinä mitä teen ja opettelen kärsivällisyyttä itseni kanssa. Pelätä saa ja jännittää pitää, se kertoo että asia on tärkeä, mutta ne ei saa jähmettää tai lannistaa, vaan päinvastoin potkia perseelle, että voittaa ne. Mun ei tarvitse olla kukkulan kuningas, mutta toivottavasti joku päivä opin olemaan enemmän ylpeä itsestäni ja luottamaan itseeni enemmän. Ei musta supermiestä saa, mutta ehkä voin vaan olla ihan tavallinen Tuukka ja se riittää.

 

Rauhaa ja Rakkautta

This entry was posted in Tunteet.
Vastaa
Your email address will not be published. Required fields are marked *

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: