search instagram arrow-down
Tuukka Kylmälahti

Kelle Lauluni Laulan

Huhhuh, niin on taas viikonloppu ohi ja viikon ensimmäinen duunipäivä taputeltu. Täällä Arabiemiraateissa sunnuntai on uusi maanantai, viikko päättyy lauantaihin. Sunnuntaiaamuissa on sitä jotakin. Kun herään kukonlaulun aikaan, niin Suomessa kovimmat kaverit tulee vasta baarista kotiin. Toisaalta olotilat on melko samankaltaiset. Toinen on umpitunnelissa taksari puoliksi vatsalaukussa, puoliksi rinnuksilla samaan aikaan, kun mä koitan silmät rähmässä koomassa miettiä, keitänkö kahvit ensin vai meenkö aamupaskalle. Hienoja hetkiä, näitä tulee ikävä. Pistää vaan miettimään et käyköhän Suomessa ihmiset edes aamupaskalla sunnuntaisin. Kuka tietää..

No se siitä sunnuntaista. Olin mäkin baarissa, mutta perjantaina (ja torstaina yhdellä), joka on täällä uusi lauantai. Oli kyllä ihastuttavan erikoinen ilta, palataan siihen kohta. Oon ollut muutaman viikon tosi väsynyt ja stressaantunut ja sen on kyllä huomannut myös ulkonäöstä. Huonosti kasvava rehottava parta ja viikset, yli kasvanut siistimätön tukka ja hamppimainen habitus näkyi, JOS viitsi katsoa peiliin. Mutta sittenpä taas musiikki pelasti miehen. Lauri Tähkä lauloi alkuviikosta Spotifyssa mustaherukan tuoksuisesta tytöstä ja sitten se taas iski, tunne että sydän ehkä toimii sittenkin vielä. Sitten kun vielä katsoin Mielensäpahoittajan jatko-osan kyyneleet poskilla, stressi laukesi. Miten jäätävän hyvältä tuntui taas kun kaikki sisällä olevat tunteet vapautuivat. Itkua, naurua, surua, kaipuuta, pystyin taas hengittämään ja tuntemaan itseni. Seuraavana aamuna heräsin, oli hyvä mieli, vapautunut ja rentoutunut olo, kunnes katsoin peiliin. ”-Hyi saatana mikä tuo on?!”, peilistä katsoi mies joka ei ollut pitänyt itsestään hetkeen huolta, todella vastenmielinen näky. On ihan hullua miten itseään voi katsoa ja nähdä täysin eri ihmisen mielentilasta riippuen. Muutaman viikon mulla oli mun mielestä ihan kiva surffarilook, mutta sitten kun katsoin tuona aamuna peiliin, näytin ihan järjettömän epäsiistiltä spedeltä.

Sitten tuli torstai, tuo uusi perjantai. Päätin jo aamulla että nyt lähtee surffitukka hevonhelvettiin ja aletaan näyttämään taas ihmisen pojalta. Moraalisesti väärinkäytetyn ruokatunnin jälkeen olin syönyt ja käynyt parturissa. Peilistä näkyi jo ihan mukiinmenevän näköinen jätkä, mutta oli hirveä tarve vielä tehdä jotain, mennä päätyyn asti ja näyttää ihan helvetin hyvältä, sikäli mikäli se olisi mahdollista tässä luojan luomassa menopelissä. Torstaina mietin iltabissellä, että jotain tästä puuttuu, kunnes taas katsoin peiliin. Verkkaritakki, farkut ja surffaripaita päällä ja REINOT jalassa seisoi mies tuijottamassa itseensä. Ei jumalauta. Mun lempibaarin portsari ja niin moni muukin on sanonut, että mun tyyli on jäljittelemätön, enkä todellakaan ole varma onko se ollut kohteliaisuus. Perjantaina heräsin ja tuskailin, että mitä tässä nyt voi enää tehdä. Mutta sitten kun laitoin pyykkejä koneeseen törmäsin mun puvunhousuisin, kirjaimellisesti. Ne oli roikkumassa leuanvetotangossa ovenkarmien välissä. Muistin kun pukeuduin mustiin, olin ihan helvetin komea ja kirjoitin tekstinkin siitä. Vaatteet ei tee miestä, mutta kyllä ne miehestä helvetin paljon paremman näköisen tekee. Suunnitelma oli valmis.

En ole koskaan ymmärtänyt peiliselfietä, en edes itseni ottamana. Mutta perjantaina kun puin päälleni taas puvunhousut, mustan kauluspaidan ja mustan liivin ja katsoin peiliin, niin olinhan mä hyvännäköinen. Se on tunne mitä todella harvoin tunnen, tuntui kuin ryhti olisi suoristunut saman tien ja naamakin kampaantui ihan itsestään. Se vuorokaudessa tapahtunut ero miltä näytin ja mun olemuksessa oli ihan järkyttävän iso. Facebookissa ja baarissa kehuttiin freesiksi, komeaksi ja ihmeteltiin että onko se oikeasti Tuukka. ”Missä se hippiäinen on kenet ollaan totuttu näkemään?”. Pinnallista tai ei, niin tuntuihan se ihan helvetin hyvältä. Perjantai-ilta menikin tanssittaessa tyttäriä haja-askelin yön pimeinä hetkinä.

Kaikki hyvä kuitenkin loppuu aikanaan. Vientiä olisi ollut, uskokaa pois, mutta ei vaan ollut fiilistä. Halusin lähteä kotiin, mäkkärin kautta tietenkin ja herätä rauhassa yksin aamulla. Minkä ihmeen takia? Yksi tyttö sanoi mulle, et mun kanssa on tosi vaikea olla ystävä kun flirttailen koko ajan, mutta en kuitenkaan anna itsestäni enempää. En miettinyt sitä sen enempää, vasta kuin seuraavana päivänä ja ymmärsin sen kyllä täysin. Mä tiedän että kyseinen tyttö pitää musta todella paljon ja haluaisi ehkä jopa seurustella mun kanssani. Mutta en mä pysty siihen monestakaan syystä. Musta ei tunnu et meillä olisi sellaista sidettä, että haluaisin sitoutua ja toisekseen mä lähden muutaman kuukauden päästä pois tästä maasta. Mitä sitten tapahtuisi jos seurusteltaisiin ja mä muutan pois? Miksi ihmeessä edes yrittäisin aloittaa täällä mitään parisuhdetta kun olen lähdössä pois. Eihän siinä ole mitään järkeä, ellei halua satuttaa itseään ja toista, tai vähintäänkin joutuisin vaatimaan toista ottamaan ihan järkyttävän suurta riskiä omassa elämässään muuttamalla Suomeen mun kanssani, koska tuommoiseen etäsuhteeseen en aio todellakaan lähteä. Ei kiitos, Big Mac -ateria kainalossa on turvallista mennä himaan.

Siinä tämä ihminen oli kyllä ihan oikeassa, että mä flirttailen paljon. Se pisti mut miettimään et miksi teen niin. Flirttailu on älyttömän kivaa ja piristävää, mut on siinä muutakin. Mun on tehnyt mieli laulaa karaokea siitä lähtien kun kuulin tuon Laurin biisin. Se joko sopii mulle ihan helvetin hyvin tai sitten se menee ihan perseelleen. Mutta ei sillä ole mitään merkitystä. Ainut millä on merkitystä, on että se kappale merkitsee mulle jotain, menee suoraan sydämeen ja herättää mussa tunteita. Viime Suomi-lomalla lauloin karaokessa Topi Sorsakosken surujen kitaran. Mä en ole ikinä laulanut mitään elämässäni niin tunteella kuin sinä iltana tuon biisin. Teknisesti ei niin hyvin lauletussa biisissä oli ihan järkyttävän iso tunnelataus ja kyyneleet virtasivat. Kaikista hulluinta on että en ole varma mistä se johtuu. Kelle mä sen biisin lauloin? Kelle mä laulan mustaherukan tuoksuisesta tytöstä kun pääsen seuraavan kerran Suomeen karaokebaariin? Musta tuntuu että mä olen rakastunut johonkin näkymättömään, tai sitten sisimmissäni toivon, että kuten tehdessäni itsestäni hyvännäköisen, niin myös laulaessani toivon, että joku huomaisi sen ja se olisi kauniin rakkaustarinan alku. Mutta kuka se on, kelle lauluni laulan?

 

 

Rauhaa ja Rakkautta

This entry was posted in Tunteet.

2 comments on “Kelle Lauluni Laulan

  1. Satu sanoo:

    Hyvin harvoin näen enää peilistä mitään mihin olisin tyytyväinen mutta joskus… Näytän mielestäni jopa hyvältä vaikka 50 on jo ylitetty ja 60 kohti mennään. Kun sä mietit että kenelle laulat niin ajattele että laulat meille kaikille. Me kyllä nautitaan siitä 😍

    Tykkää

    1. Tuukka sanoo:

      Sä voit olla itsestäsi ylpeä viidenkympin ylittänyt todellakin, trust me! Ja kiitos, niin se taitaa ollakin 😘 Sit joku päivä myös sitä tuntematonta varten 😊❤️

      Tykkää

Vastaa
Your email address will not be published. Required fields are marked *

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: