search instagram arrow-down
Tuukka Kylmälahti

Satumaailma

Jokainen on melko varmasti ollut elämänsä aikana ihastunut tai rakastunut. Niin mäkin olen, se on aika huikee tunne. Etsimällä en oo sitä koskaan löytänyt, tai yrittämällä pakottaa itseeni siihen ja sitten kun on tuntunut ettei tästä tule hevonpersettä, niin kulman takaa tärähtää. Ensimmäiset tunteet on hämmennys ja ihmetys. Mikä tää tunne on, kuka tuo olento on, joka saa mut tuntemaan näin? Tuntuu kuin tyhjä sydämen tuoppi täyttyisi suloisen makeasta juomasta kuohuten ja läikkyen. Silmiin palaa elämän hehku, toivon kipinä valtaa koko kehon. Se on maailman paras tunne, tuntuu kuin heräisi eloon. Mutta sitten se iskee, epäilyksen ja pelon varjot laskeutuu hiljalleen.

Ihastuminen ja rakastuminen on maailman parhaita asioita, silloin kun kaksi ihmistä tuntee niin toisiaan kohtaan. Mutta ainakin mun kohdalla olen aika usein ollut yksin noiden tunteiden kanssa. Ihmisen mieli on uskomattoman taitava tekemään asioista monimutkaisia ja vaikeita. Tiedän mitä mun pitäisi tehdä jos tunnen toista ihmistä kohtaan jotain, mutta yksi asia on välillä ylitsepääsemättömän vaikea toteuttaa. Vaikka kuinka tiedän mikä olisi itselleni parhaaksi, mitä mun pitäisi tehdä, niin pelko sekoittaa kaiken. Onko se pelko että tuntee jotain, ehei. Se on pelko siitä, tunteeko toinen samoin itseäni kohtaan. Siihen vastauksen saaminen on raadollisen yksinkertaista, mutta niin mielettömän vaikeaa välillä, kysyä suoraan.

Mä uskon siihen että asiat tapahtuu koska kaikella on joku merkitys. En usko valmiiksi määriteltyyn kohtaloon, mutta uskon siihen, että kaikilla meillä on joku tarkoitus täällä. Se pätee myös rakkauteen tai yleensäkin ottaen tunteisiin toisia ihmisiä kohtaan. Mä kirjoitin että en voi antaa itselleni mahdollisuutta rakkauteen tilanteessa, missä olen tällä hetkellä. Se on ihan totta, että mä yritän pakottaa itseäni siihen, että suljen mun sydämen tai yritän ainakin teoriassa ”suojella” itseäni ja ihmisiä ympärilläni. Mutta kyllä mä sen tiedän, että sitten jos semmoinen ihminen sattuisi mun kohdalle, kuka vie jalat alta, niin kyllä se ne jalat alta myös vie. Musta siis tuntuu etten voi antaa itseni rakastaa, mutta kuitenkin tiedän, että se on yhtä epätoivoinen yritys kuin ilmaisesta ämpäristä kieltäytyminen. En mä todellisuudessa osaa itseäni suojella omilta tunteiltani, eikä mun edes pitäisi. Turpaan ottaminen tunteiden kehässä on vaan välillä tosi turhauttavaa. Siinä kehässä nopea tyrmäys olisi se mitä tarvitsen, mutta niin usein siitä tulee täysmittainen väsytysottelu.

No miksi mä haluaisin mieluummin nopean tyrmäyksen? Kuulostaa aika julmalta. Mutta kumpi onkaan lopulta julmempaa, nopea tyrmäys, jonka jälkeen elämä jatkuu, vai äärettömän hidas, energiaa ja voimia vievä väsyminen, jossa kuitenkin lopputulos on sama? Järjellä kun ajattelee, varsinkin jälkeenpäin, ottaisin aina mieluummin tyrmäyksen. Ja voi kun se olisikin niin yksinkertaista, mutta eipä tietenkään.

Useimmiten mä ihastun ihmisiin, ketkä ei ihastu muhun. Jotain saattaa tapahtua ja voidaan tulla todella hyvin juttuun ja tuntuu, että tuo ihminen on ihan täydellinen mulle. Jos se tunne ei ole molemmin puolinen, sen alkaa kyllä aistimaan hiljalleen ja sisimmissään tietää mikä on totuus. Ja siinä vaiheessa pitäisi uskaltaa ottaa riski tulla tyrmätyksi. Mutta ainakaan mun mieleni ei toimi niin, se on uskomattoman hyvä huijaamaan itseään, minua. Mun ei tarvitsisi tehdä mitään muuta, kuin kysyä toiselta ihmiseltä, mitä tämä ajattelee musta ja tunteeko tämä mua kohtaan muuta kuin ystävyyttä. Se olisi niin yksinkertaista, yksi kysymys, eikä se kysymys mua pelota, vaan vastaus. Koska vaikka kuinka mä tietäisin sisimmissäni, ettei toinen tunne mua kohtaan samoin, kuin minä tätä kohtaan, niin mun oma ihastumisen tai rakkauden tunne on saanut mut elämään, antanut iloa ja toivoa, hymyn mun kasvoilleni. Se toinen on täyttänyt mun sydämen olemassaolollaan.

Ja siitä se sitten alkaa, satumaailman luominen. Se on puolustuskeino pelkoa ja epävarmuutta vastaan. Alan käsikirjoittamaan tarinaa, mikä perustuu fiktioon, mutta mihin pystyn eläytymään melkein kuin oikeaan elämään. Pystyn näkemään sieluni silmin mitä tapahtuisi kun kaksi ihmistä on yhdessä, mitä kaikkea tulevaisuus toisikaan tullessaan. Ne on haavekuvia mitkä maalaan sieluni maisemiin ja yritän ylläpitää toivoa ja lämpöä sydämessäni. Mutta samalla tunnen jatkuvaa haikeutta siitä, että yritän elää tulevaisuutta, mikä ei välttämättä koskaan tule toteutumaan. Satumaailmoissa ei ole mitään vikaa, mutta mitä syvemmälle niihin uppoaa, sitä enemmän tulee turpaan. Mitä kauemmin ja korkeammalle mä rakennan pilvilinnoja, sitä korkeammalta mä tipun kun todellisuus iskee lekalla päähän. Mä olen monesti odottanut vastausta kysymykseen, mitä toinen tuntee. Vasta jälkeenpäin oon ymmärtänyt sen, että vaikka kuinka oon yrittänyt antaa vinkkejä ja ollut avoin, niin en ole kysynyt sitä suoraan, koska oon pelännyt liikaa kuulevani kielteisen vastauksen.

Sen mä yritän aina muistaa, että oon itse vastuussa omista tunteistani. Uuden ihmisen tavatessani yritän olla mahdollisimman avoin ja rehellinen, mutta tulevaisuudessa toivon myös, että osaan kysyä toiselta suoraan missä mennään, ajoissa. Silloin mä rakennan alusta alkaen todellista aitoa elämää, enkä satumaailmaa omassa päässäni, uskon että totuus on tarua ihmeellisempää.

 

Rauhaa ja Rakkautta

This entry was posted in Tunteet.
Vastaa
Your email address will not be published. Required fields are marked *

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: