search instagram arrow-down
Tuukka Kylmälahti

Tunteeton Mies

Sieltäkö se tulee, se on lähellä, joko vihdoinkin, suolainen sadepisara vaeltaa kyynelkanavaa pitkin kohti silmäkulmaa. No ehei sentään, roska se vain oli, tai jotain muuta, mutta ei se kyynel mikä on ollut pitkään kadoksissa. Ilon kyyneleet on parhaita asioita maailmassa, mutta just nyt antaisin aika paljon, että tuntisin minkä tahansa tunteen kyyneleen poskellani. Tiedän että tunteita ei voi pakottaa, enkä myöskään yritä niitä piilottaa mihinkään, mutta mikä tää tila sitten on? Miksi kyynel on koko ajan tulemaisillaan, mutta sen on mahdotonta päästä ulos, portit on suljettu ja tuntuu etten voi tehdä tai olla tekemättä asialle mitään. Miksi mä en voi tuntea kunnolla mitään?

Mulla on kyllä aavistus ja ajatus siitä mistä tuo kaikki johtuu. Oon henkisesti ja fyysisesti todella väsynyt, suorastaan ihan poikki. Sitä on tosi vaikea myöntää itselleen ja sitäkin vaikeampi kenellekään muulle. Kyllä mä olen jo pitkään tiennyt, että on paukut vähissä, mutta oon vaan turhautuneena käsitellyt asiaa melko pinnallisesti. Elämä on ollut yhtä helvetin ristiriitaa. Siitä oon onnellinen että tiedän miksi musta tuntuu tältä ja tiedän mitä pitäisi tehdä, mutta kun ei vaan meinaa olla voimia olla niin reipas. Mitään vakavaa ei ole tapahtunut ja asiat kyllä hoituu, mutta erittäin hitaalla tempolla. Jotkut voisi kutsua sitä laiskuudeksi ja saamattomuudeksi, mutta sitä se ei todellakaan ole.

Ramadan alkoi reilu pari viikkoa sitten. En jaksa siitä kirjoittaa sen enempää, muuta kuin että se tarkoittaa lyhyempiä työpäiviä. Mulle se tarkoittaa sitä, että mulla on viikollakin aikaa tehdä asioita. Ajattelin ennen sen alkamista että JES, nyt mulla on aikaa tehdä vaikka mitä, mutta voi kun olisinkin tiennyt. Kun tulin töistä kotiin ajoissa (16:00), olin väsynyt ja menin sohvalle, avasin töllön ja siihen useimmiten jämähdin. Ei vaan jaksanut tehdä mitään erityistä, kerrankin kun sai vaan olla ja möllöttää. Mutta sitten taas se möllöttäminenkin ahdisti koska olisi aika paljonkin mitä pitäisi tehdä ja harrastukset piristäisivät mieltä. Vaihtoehtona oli lähteä puoliväkisin tekemään jotain tai röhnöttää sohvalla ja pitää itsekin itseään patalaiskana paskana, vaikka sitä en ollutkaan, vaan väsynyt.

Olo on kuin autolla joka on unohdettu hetkeksi ja sen akku on tyhjentynyt. Voit ehkä hirveällä tuurilla saada auton starttaamaan kun ponnistelet ihan helvetisti tai sitten soittaa kaverin antamaan virtaa, että saat taas koneen käyntiin. Mutta se ei riitä että saat auton käyntiin, sen pitäisi käydä myös huomenna, ylihuomenna, viikon päästä ja niin edelleen. Pelkkä virran saaminen akkuun ei riitä, jos et aja autoa tarpeeksi, että akku latautuu. Samalla tavalla se toimii minuunkin, saattaa tulla päivä että aamulla tuntuu olevan virtaa ja illallakin vielä jaksaa mennä vaikka biljardisalille tai olla ahkera himassa, mutta jos en pidä itseäni liikkeessä, niin oon taas seuraavana päivänä jumissa akku tyhjänä.

Mun jaksaminen riippuu tosi paljon siitä miten nukun, syön ja urheilen. Ja siinä päästään taas ristiriitojen maailmaan. Tiedän että mun pitäisi mennä yhdeksän ja kymmenen välillä nukkumaan arkipäivinä, että saisin riittävät unet. Kun olisi aika kohdata Nukun Matti, tulee aina sama fiilis: ”-Tässäkö tää päivä taas oli?”. Tulee tunne että päivät vaan kuluu toisensa jälkeen, eikä mitään tapahdu. Mutta sitten jos taas valvon, en tee silloinkaan mitään, mikä oikeasti muuttaisi mun maailmaa. Mä tiedän että kun jättäisin roskaruuan pois ja söisin terveellisesti niin olisin paljon pirteämpi ja energisempi, vatsakin pienenisi. Mutta sitten kun herään aamulla parin torkun jälkeen, kun en vaan jaksanut aikaisemmin, niin jää se itsetehty aamiainen väliin ja otan huoltsikalta jotain saissea. Ja on se helppoa mennä mäkkäriin ottamaan herkullisen rasvainen ja suolainen, epäterveellinen ateria, joka on vielä kaiken lisäksi melkein puolet halvempi kuin kunnon lounas. Voisinhan mä eväätkin tehdä, mutta missä helvetin välissä, jos en kerkeä edes aamupalaa syödä. Dieetille mä en rupea koskaan, se on aina väliaikainen ratkaisu ja mä tarvitsen pysyvää elämänmuutosta. Ja sitten se urheilu. Salille on turha edes haaveilla menevänsä normaalina arkipäivinä, koska ei vaan ole aikaa tai energiaa. Kotona voisi tehdä tehdä jumppaa, mutta nyt on niin paskassa kunnossa, että ensimmäiset sarjat alkaa vaan vituttaa. Tiedän että kyllä se siitä helpottaa päivä päivältä, mutta tahto- tai jaksamistila on vaan melko nollissa monen asian summan takia.

Jos yksi noista asioista olisi pielessä, olisi sen muuttaminen suhteellisen helppoa. Mutta pirullisinta tuossa onkin se, että nuo kaikki ruokkivat sekä itseään, että toisiaan. Elämänmuutoksen tekeminen kaiken muun ohella tuntuu siltä kuin sotisi yksin armeijaa vastaan. Mistä semmoiseen saa normaali ihminen voimia ja tahtotilaa? Samalla pitäisi miettiä totaalista elämänmullistusta, mitä itse siis haluan ja odotan todella paljon, mutta silti se on ihan helvetin iso muutos ja kuormittaa henkisesti ja fyysisesti todella paljon.

Oon ollut todella huono pitämään yhteyttä tärkeisiin ihmisiin viime aikoina, ei vaan ole ollut voimia laittaa kaikille viestiä, että mitä kuuluu ja olispa kiva jutella. Kyllä mä todellakin kaipaan sitä kaveria, joka mulle antaa virtaa ja onneksi mulla onkin sellaisia, mutta en mä ole ollut itse valmis kaikille kertomaan, että mä tarvitsen virtaa. Eniten mua pelottaa siinä se, että se vaikuttaa negatiivisesti mun läheisiin ihmisiin. Ja se ei ole niin yksinkertaista, että en vaan haluaisi mun läheisille ihmisille murheita, siinä on myös todella itsekäs syy. Jos mulla on paha olla, mä kerron siitä yleensä semmoisille ihmisille ensin, keiden tiedän olevan ottamatta sitä ihan älyttömänä taakkana. Koska se on pahimpia asioita mitä tiedän, että mä olen heikoilla ja se koituu jonkun sydämen taakaksi. Silloin mä kannan oman taakkani lisäksi myös sen toisen ihmisen sydämen taakan, joka johtuu mun omasta taakastani ja se tuntuu vielä pahemmalta kuin se oma taakka. Mun äitini ainakin tietää varsin hyvin mitä tarkoitan.

Sääliä mä en todellakaan kaipaa, se ei auta ketään koskaan eteenpäin, päinvastoin kannustaa pysymään surkeudessa. Empatia on hieno ominaisuus ihmisessä, mutta se voi olla ihan yhtä lailla vaan taakka, kuten säälikin. On todella lohduttavaa että on olemassa ihmisiä, ketkä ymmärtävät mitä tunnet ja ovat myötätuntoisia sua kohtaan. Mutta sitten mennään taas pieleen, jos reaktio toisen suruun ja ahdistukseen on se, että voi voi kun sulla menee huonosti, onpa sulla kyllä todella kurjaa tosiaankin, aijai. Ehkä vähän typerästi sanottu, mutta kai mä tarkoitan sillä sitä, että negatiivisen ihmisen buustaaminen negatiivisuudella ei vie varmasti mihinkään hyvään. Voivottelemalla ei ainakaan minun elämä parane millään tavalla, päinvastoin se saa mut hyväksymään enemmän sen kurjuuden maksimoimisen, mitä en todellakaan halua. Kannustaminen, opastaminen, myötätunto ja perseelle potkiminen on niitä asioita mitä mä kaipaan ja kyllä myöskin olen saanut. Kiitollisena ajattelen kaikkia niitä ihmisiä, ketkä on valmiita antamaan virtaa mun akkuun, että saan taas koneen käyntiin. Kyyneltä en siitä pysty nyt valuttamaan, mutta ehkä senkin aika vielä tulee, että ilojen Tonava virtaa ja surujen kitara soi.

 

Rauhaa ja Rakkautta

This entry was posted in Tunteet.
Vastaa
Your email address will not be published. Required fields are marked *

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: