search instagram arrow-down
Tuukka Kylmälahti

Kohtalokas Silmänisku

Jyväskylän kävelykatu, lauantaiaamu, aurinko paistaa ja keskusta alkaa täyttyä hiljalleen elämästä. Mikäpä olisi parempi tapa viettää täydellisen kaunis päivä, kuin hämyisessä kellaripubissa töissä. Edellinen päivä on ollut kirjaimellisesti pitkä perjantai. Laahustavat askeleet vievät väsynyttä hahmoa  kohti työmaata, hitaasti mutta epävarmasti. Ovien auettua on odotettavissa hiljainen hetki, tai jos sitä voi hetkeksi sanoa. Harva haluaa pimeyteen kun kerrankin on tarjolla aimo annos d-vitamiinia ja neliömetritolkulla terassia. Kun pubi on ladattu taistelukuntoon on aika ottaa päivän lehti ja kahvi ja istua tyhjän salin tyhjään pöytään. Levollisen hiljaisella oleva musiikki tahdittaa tupakansavun täyttämiä keuhkon henkäyksiä, oi kyllä, vielä saa itseään tappaa hitaasti mutta varmasti kapakassa, myös työntekijät. Rentouttavan hetken jälkeen on baarimikko valmis vuoroonsa, tai pikemminkin baarituukka.

Sekunnit kuluvat, minuutit kuluvat, tunnit kuluvat, mitään ei tapahdu. Onneksi ravintoloissa on myös muuta tekemistä kuin viinan myyminen, muuten päivä ei loppuisi koskaan. Mutta asiakkaita on turha odottaa, ei tänään tähän aikaan, tiedän sen. Kunnes sitten täyttäessäni jääkaappia kuulen askeleet rapuissa. Tiedän heti askelista, että kyseessä on yksi ihminen, nainen, korkokenkien äänestä ei voi erehtyä. Askelten lähentyessä rapuissa ehdin miettiä miksi kukaan tulisi yksin tähän aikaan pakoon aurinkoa pimeään kellariin, tietäen että on todennäköisesti ainoa(hko) asiakas. Lopetan jääkaapin täytön ja menen odottamaan tiskille. Kulman takaa astelee tyylikäs, mutta rennon oloinen nainen, katsoo minuun hymyillen ja sanoo ”-Good morning!”. Onneksi lontooni on kohtalaisen hyvää, aavistuksen hämmentyneenä vastaan tervehdykseen hymyillen.

Hieman suomalaisesta tavasta poiketen nainen esittäytyy heti, ja istuu baaritiskille, hänen nimensä on Karren. Ennen kuin Karren ehtii tilata mitään minun on pakko kysyä mitä noin ihastuttavan näköinen nainen tekee tämmöisessä paikassa tämmöisenä päivänä, pilke silmäkulmassa tietenkin. Karren vastaa kysymykseeni kysymyksellä: ”-Mitä sinunlaisesi hurmaava nuorimies tekee tämmöisessä paikassa tämmöisenä päivänä?”. Jos olet joskus nähnyt punaista, niin voin vannoa, että et niin punaista kun omilla poskillani sillä hetkellä. Itseni kerättyä sain kerrottua tarkoitukseni ja velvollisuuteni arvon neitiä kohtaan, neiti siksi etten nähnyt sormusta nimettömässä. Ja niin alkoi hetken kestävä kohtaaminen kahden tuntemattoman kesken.

Karren vietti hämyisessä tyhjässä kellaripubissa parisen tuntia istuen baaritiskilla, jutellen baarituukalle. Molemmat meistä nauttivat tuntemattoman ihmisen tuomasta energiasta, lempeästä katseesta, eleistä, naurusta, kipinästä, epätodellisen oloisesta ajattomasta hetkestä. Karren joi viiniä, minä soodaa, mutta kumpikaan ei ollut asiakas tai asiakaspalvelija. Kumpikaan ei ollut kuningatar tai alamainen. Lähes jokainen varmaankin tietää sen tunteen kun kulman takaa tulevat askeleet ovat jotain, mitä et olisi ikinä voinut kuvitella. Jotkut ihmiset vaan tuntuvat olevan se puuttuva palapelin palanen elämässä, ei viimeinen, mutta tärkeä osa, jota ilman palapeli ei olisi koskaan valmis.

Mä rakastan flirttailua. Se on niin käsittämättömän yksinkertaista, mutta silti niin mielettömän monimutkaista. Flirttailussa on aina pientä kipinää, joku tunne saa sut tekemään sitä, mutta silti sen ei tarvitse johtaa mihinkään. Se on kuin peli missä kenenkään ei tarvitse voittaa tai hävitä, peli mitä ei tarvitse pelata loppuun asti. Se on vaan kipinä mikä saa koneen käyntiin ja voi hymyssä suin jatkaa matkaansa ripauksella lisää itsevarmuutta ja itsetuntoa. Mä en ainakaan pysty flirttailemaan ulkonäölläni tai statuksellani, enkä mä edes tiedä millä sen teen, se tulee täysin itsestään. Ja ehkä se oma pieni kipinä myös saa toisen osapuolen syttymään. Ehkä se juuri saa toisen tuntemaan itsensä halutuksi ja hyväksytyksi sellaisena kuin on. Enkä tarkoita sitä, että se ajatus kohdistuisi vaan siihen kuka flirttailee, vaan se voi yleisesti ottaen parantaa toisen ajatusta itsestään. Se on toisaalta tosi surullinen ajatus että ihmiset määrittävät itseään toisten ihmisten ajatusten, sanojen ja tekojen takia, mutta niin kauan kuin meidän mieli niin usein toimii, niin miksei me nostettaisi toisiamme. Ehkä pienellä flirtillä tai kehulla, millä tahansa hymyilevän positiivisella kipinällä, saa toisen ja itsensä taas liekkeihin. Mä olen miettinyt joskus miksi musta tuntui pahalta kun mun puolisoa kehui joku toinen mies. Ja kuinka typerältä musta tuntuikaan, kun tajusin sen, että musta tuntui pahalta vaan sen takia kun en itse ollut tehnyt niin, koska kaikki oli niin itsestään selvää.

Ennen kuin Karren lähti tuona päivänä hämyisestä tyhjästä pubista, hän sanoi että häntä väsyttää paljon. Siinä vaiheessa uskalsin jo esittää yhden harvoista iskulauseista, mitä olen ikinä sanonut ”-Coffee tea maybe me?” ja iskin silmää. Sen jälkeen sain suukon suulleni, hymyilevän katseen ja kuulin loittonevien korkokenkien äänen rapuissa. Haikein mutta onnellisin silmin katsoin kun tuo ihmeellisen ihastuttava nainen, jonka ei koskaan pitänyt tulla tähän paikkaan, käveli pois, enkä todennäköisesti koskaan häntä enää näkisi. Se hetki on silti aina mun mielessä, sytytti mun liekkini, ainakin hetkeksi. En tiedä saiko Karren kipinän itselleen, saiko hän itsevarmuutta, nousiko hänen itsetuntonsa tai syttyikö hän liekkeihin. En ehkä koskaan saa tietää oliko se kohtalokas silmänisku, mutta toivon niin.

 

Rauhaa ja Rakkautta

This entry was posted in Tunteet.
Vastaa
Your email address will not be published. Required fields are marked *

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: