search instagram arrow-down
Tuukka Kylmälahti

Ken Perseensä Nostaa

Muutto Suomeen lähestyy uhkaavan nopeasti. Päivät ja viikot vierii niin, ettei sammaloitua ehdi. Kahden viikon päästä pitäisi luovuttaa vuokra-asunto ja alkaa ”kodittomaksi” pariksi kuukaudeksi. Puolet kodin tavaroista on myymättä ja Suomen pään asiat ovat vielä täysin auki. Tälle vuodelle laadittu elämisen budjetti pitää ehkä ja kesäflunssaa pukkaa. Mun elämäntilanteeni on kuin seisova, painostava ilma. Se hiostaa ja saa miettimään mitä tuleva muutoksen myrsky tuo tullessaan. Pitäisi olla rikki, poikki, paineessa ja häslätä niin maan perkeleesti tuskanhiki otsassa ja persvaossa, kun on niin helevetin kuuma. Mutta kuinka ollakaan raastavan tylsä, paikallaan seisova elämä on ihan siedettävää. Ei se juurikaan mitään elämää suurempia tunteita aiheuta, kaikki on suhteellisen harmaata ja neutraalia.

Muutama ajatus kuitenkin valtaa mielen silloin tällöin, tai oikeastaan kysymys. Tärkein asia mitä mietin on, kuinka lapset sopeutuvat uuteen elämään. Miltä perusarki alkaa tuntua, miten koulunkäynti sujuu, löytyykö uusia kavereita, miltä vuodenajat tuntuvat, tottuuko nuo aarteet uuteen maailmaan? Lapset ovat asuneet suurimman osan elämistään täällä Arabiemiraateissa. Kumpikaan ei muista, eikä voisikaan muistaa miltä Suomessa asuminen tuntuu. Onneksi kuitenkin Suomi, sen ihmiset, kulttuuri ja kieli on tuttuja. Muuttaminen tuntuu kuulemma oudolta. Vastasin että olisi todella outoa, jos se ei tuntuisi oudolta. Mä tiedän että lapset ovat sopeutumisen mestareita, etenkin kun takana on rakastavat vanhemmat ja muu tukiverkosto. Olisi kai outoa jos vanhempana ei miettisi tuommoisia asioita, mutta luulen että toinen syy pelokkaisiin, epävarmoihin kysymyksiin lähtee myös musta itsestäni ja omista peloistani.

Kaksi tärkeintä käytännönasiaa on löytää töitä ja asunto Jyväskylästä. Kun vihdoin syyskuun alussa astun toistaiseksi voimassa olevaan avosuhteeseen Suomi-neidon kanssa alkaa sopeutumisvaihe. Tiedän että se ei tule todellakaan olemaan helppoa. Ja kauanko se sopeutuminen kestää, viikon, kuukauden, vuoden, sopeudunko koskaan enää? Mistä sitä kukaan tietää. Onneksi oon ainakin vähän jo oppinut olemaan luomatta tuhatta eri skenaariota, miten asiat voisivat mennä, kun en edelleenkään ole ennustaja. On vain yritettävä tehdä parhaansa löytääkseen hyvän duunipaikan, missä todennäköisesti viihtyisi ja kämpän, mikä tuntuisi kodilta ja turvapaikalta. Vanhempi poikani kysyi multa, että luulenko löytäväni enää tyttöystävää. Tosi vaikea, mutta erittäin hyvä kysymys. Vastasin että ehkä, toivottavasti joskus, mutta ei mulla mikään kiire ole. Tuommoiset asiat kun ovat aina suuri mysteeri, ennen kuin tapahtuu, jos on tapahtuakseen. Ja toki täytyyhän se mahdollinen tyttöystävä tuntea hyvin ja pitää tykätä toisistaan hirveän paljon. Kohta puhutaankin jo kukista ja mehiläisistä, ai että miten huikeeta ja siistiä!

Täytän kohta 34 vuotta, edelleen siis nuori ja komea, ei siellä päinkään ehtoon puolella. Pian tulee täyteen seitsemän vuotta eloa Arabiemiraateissa, jota ennen asuin Suomessa, Jyväskylässä 27 vuotta. Melkoinen muutos elämään, voisi kuvitella, mutta mulla ei ollut minkäänlaista kulttuuri- tai mitään muutakaan shokkia kun muutettiin, mentiin kuin kalat vedessä. 27 vuoden aikana loin perustan Suomeen, enemmän tai vähemmän sain etuoikeutetun paikan ihmisten elämiin ja sydämiin. Nyt tuntuukin aivan hullulta, että mua pelottaa se shokki, minkä koen kun muutan takaisin mun rakkaaseen kotimaahani, rakkaiden ihmisten lähelle. Miksi se on niin päin, että lähteminen oli helppoa, mutta palaaminen tuntuu ihan älyttömän pelottavalta? Mun veljeni sanat lohduttivat tosi paljon kun kerroin peloistani: ”-Älä nyt hyvä veli murehdi liikoja, sä tulet takaisin kotiin”. Ai että, tulla takaisin kotiin. Se tuntui helvetin hyvältä, kiitos siitä veliseni. Mitä mä sitten siinä paluussa niin paljon pelkään, vaikka oon sitä niin paljon odottanut?

Viimeisten kuukausien aikana oon tutustunut itseeni paljon. Tiedostan ja tunnustan heikkouteni ja vahvuuteni paremmin kuin koskaan. Tuntuu hyvältä olla minä, monimutkainen, ikuinen pojankoltiainen, outo kaveri, mutta silti mussa on sitä jotain, niin kuin kaikissa meissä. Mä olen ollut pitkän aikaa poissa, en ehkä sydämistä, mutta normaalista arjen elämästä mulle tärkeiden ihmisten kanssa. En ole voinut osallistua juhliin, talkoisiin, mennä lounaalle työpäivänä, tulla kahville illalla, olla vaan kerta kaikkiaan läsnä niin paljon kuin ennen. Mutta entä nyt kun tulen takaisin ja kaikista noista ihmisistä on tullut entistä tärkeämpiä ja rakkaampia mulle? Mikä ja kuka mä olen?

Viimeisten seitsemän vuoden aikana Suomi-lomat on tuntunut aina melkein siltä kuin olisi superstara. Ihmiset haluavat nähdä mua enemmän kuin aikani riittää ja ovat siitä vielä älyttömän iloisia, ainakin suurin osa. Mutta entä sitten kun muutan pysyvästi Suomeen? Onko ihmisistä edelleen kiva nähdä mua päivä toisensa jälkeen, vai alanko kyllästyttämään? Onko mun kanssa kiva tehdä asioita ja olenko mä hyvää seuraa ympäri vuoden? Olenko mä sit kuitenkaan niin erikoinen kuin kuvittelin, vai oliko se vaan ikävän luomaa illuusiota? Ja sitten se ehkä isoin asia mitä monesti mietin. Onko mun paikkani vielä vapaana, miltä seitsemän vuotta sitten perseeni nostin?

 

Rauhaa ja Rakkautta

                                                                                                                                                                       

This entry was posted in Tunteet.

One comment on “Ken Perseensä Nostaa

  1. Nimetön sanoo:

    On se !!!

    Liked by 1 henkilö

Vastaa
Your email address will not be published. Required fields are marked *

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: