search instagram arrow-down
Tuukka Kylmälahti

Tartu Hetkeen

Aika ajoin kaipaan pimeyttä ja sadetta. Kaipaan sitä että voisin istua auton rattiin, ajaa metsätietä rantaan, jonnekin missä ei ole ketään, eikä mitään. Haluan istua autossa, katsoa pimeyteen ja kuunnella sateen ropinaa. Miksi kukaan haluaisi vapaaehtoisesti mennä pois kaiken keskeltä, pimeyteen, sateen kastelemaan hetkeen? Miksi kukaan haluaisi muuta kuin lämpimän kesäisen auringonpaisteen ihmisten keskellä iloisena lomapäivänä? Omaan itseensä kaivautuessa, sisintään tavoittaessa, tunteitaan etsiessä, ikävä kyllä ilo ei ole ensimmäinen asia mikä tulee mieleen. Ja miksi sen täytyy olla niin lähestulkoon aina? Miksi itsensä löytäminen vaatii aina uhrauksia, miksi se satuttaa, miksi se tuntuu niin pahalta? Miksi kaikkea koettua ei voi tuntea vaan ilon kautta, miksi jokaisesta hetkestä ei vaan pysty löytämään aina sitä parasta puolta? Onko mun elämäni todella niin huonosti, kuin joskus kuvittelen? Mitä mun pitäisi tehdä silloin kun paskakasa meinaa estää etenemisen elämäni polulla?

Pimeys keskellä ei mitään sateen saartamana voi kuulostaa synkältä, mutta se on myös paljon jotain muuta. Joskus on vaan pysähdyttävä ja kuunneltava itseään, ajatuksiaan ja sydäntään. Täysi hiljaisuus saattaa olla jopa ahdistavaa, silloin jokainen pienikin ääni tuntuu liian isolta ärsykkeeltä ja omat ajatukset huutavat kaikki yhtä aikaa päällekkäin, mieli ei pääse todella rauhoittumaan. Pimeys piilottaa suuren osan ympäristöstä, sadepilvet peittävät kirkkaan kuun ja tähdet. Tasainen, lempeä sateenropina peittää pienet äänet alleen ja rauhoittaa levottoman sielun. Mielen rauhoituttua seuraa yleensä kyynel. Samalla kun se on haikeutta ja ehkä suruakin, on se helpotuksen kyynel. Itkeminen tarkoittaa mulle asioiden ja omien tunteiden purkautumista ja hyväksymistä, läsnäoloa siinä mitä tapahtuu ja miltä musta tuntuu juuri nyt. Itkeminen on rehellisyyttä itseään kohtaan.

Paskakasaa kuvastaa elämän negatiiviset asiat ja tunteet. Suru, viha, epätoivo, pelko ja katkeruus voivat olla pitkäaikaisia kumppaneita, ikuisia taakkoja, jotka palaavat aina kummittelemaan, jos ne vaan patoaa sisäänsä käsittelemättä niitä. Paskakasan voi lapioida kompostiin, että pääsee eteenpäin, se tuntuukin yleensä helpoimmalta ratkaisulta, lakaista huonot tunteet mielen maton alle. Vaikka paska maatuu, on se silti paskaa, maatunutta paskaa. Joskus rikkaruohot voivat peittää kasan ja luoda illuusion, että mitään pahaa ei koskaan tapahtunutkaan, mutta siellä se kytee ja odottaa. Jokaisella lapiollisella kasa kasvaa hiljalleen, niin hitaasti että harvoin huomaa mitään ennen kuin on liian myöhäistä. Sitten kun komposti täyttyy, maton alla on enemmän paskaa kuin mattoa, voi mikä tahansa lapiollinen tai lakaisu olla se viimeinen ennen kuin räjähtää. Mitä sitten pitäisi tehdä, kävellä paskakasan läpi? Se voi olla pelottavaa, tuskallista, vastenmielistä ja aiheuttaa tunteita jotka tuntuvat liian suurilta juuri sillä hetkellä. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, paskakasan läpi päästyään on puhtaampi kuin ottaessa ensimmäistä askelta. Tunteiden hyväksyminen ja niiden käsitteleminen voi viedä syviin vesiin, jopa pohjalle. Mutta onko pohjalla käyminen aina huono asia? Kun jalat koskettaa pohjaa, tulee tilaisuus ponnistaa takaisin kohti pintaa.

Mietin monesti olisinko voinut tehdä elämässä jotain toisin, paremmin. En ole katkera enkä vihainen, se vaan uuvuttaa ja vie voimat antamatta mitään hyödyllistä ja hyvää takaisin. Joitain tekemiäni tai sanomiani asioita kadun paljonkin, mutta olen ne käynyt läpi ja antanut itselleni anteeksi. Kun elämän filmirullaa kelaa taaksepäin, tulee paljon hetkiä joita jälkiviisaana miettii, että olisi pitänyt tehdä asiat eri tavalla. Tunteiden näyttäminen toiselle ja etenkin itse niihin tutustuminen ja niiden hyväksyminen oli varsinkin nuorena vaikeaa, tai siltä muistan sen tuntuneen. Vaikka olisin tavannut aivan ihastuttavan tytön, joka sai mut tuntemaan jotain kaunista ja aitoa, mä en ollut jostain syystä valmis antamaan sitä, mitä kuitenkin itsekin halusin. En uskaltanut tarttua hetkeen, ennen kuin se oli liian myöhäistä. En voinut kuin syyttää itseäni. Miksi en tehnyt niin kuin sydämessä tuntui, miksi en uskaltanut kaivautua pintaa syvemmälle ja selvittää, miksi tuntui vaan siltä että mun on juostava karkuun? On musertava hetki huomata juosseensa karkuun sitä mitä elämältä on eniten kaivannut ja menettää se, yrittää tarttua kiinni kun on jo liian myöhäistä. Se tuska sai mut istumaan autoon, ajamaan sysimustaan pimeyteen vain sateenropina seuranani. Siitä alkoi parantuminen, paskakasan läpi kahlaaminen. Nyt kun muistelen noita aikoja, en toivo aikakonetta korjatakseni asioita, vaan olen onnellinen kaikesta mitä elämässäni on tapahtunut. Mä olen tässä nyt kaikkien noiden kokemusten takia. Kiitollisena muistelen menneisyyttä ja vasta nyt tajuan, etten koskaan ymmärtänyt miksi surun hetkellä tein niin kuin tein. En edes huomannut sitä, että hiljalleen se sai mun oloni tuntumaan kevyemmältä ja paremmalta. Nyt se toimii mulle muistutuksena, yhtenä elämäni tärkeimpänä opetuksena. Tartu hetkeen.

 

Rauhaa ja Rakkautta

This entry was posted in Tunteet.
Vastaa
Your email address will not be published. Required fields are marked *

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: