search instagram arrow-down
Tuukka Kylmälahti

Ei Lähtöä Ilman Paluuta

Junan ravintolavaunun yläkerta, oma näköalapaikka ja bisse. Ohi kiitää tuhannet horsmat, heinät, koivut, männyt, kuuset, pellot ja järvet. Lähelle katsoessa kaikki on vaan ohikiitävää sekasotkua, mutta avoimen paikan tullen näen sydäntä lämmittävän suomalaisen maiseman ja sateenkaaren sen yllä. Äitiluonto ja aurinko käyvät loputonta taistelua sataako vai paistaako. Puiden takaa näen sateenkaaren, se on merkki kompromissista ja sovusta. Nämä kaksi elämän ylläpitäjää ovat oppineet sen tärkeimmän. Pitkän yhteiselon salaisuus onkin yhteistyössä ja toisen ymmärtämisessä. Sateenkaari on kuin parisuhteessa selvitetty ongelma, kaunis yhteen sovitettu lopputulos. Silloin kun toinen myrskyää, kun äitiluonto räyhää pahimmillaan, on vaikea jaksaa valaista ja lämmittää auringon lailla. Kun myrsky iskee ja sade iskee päin naamaa, tekee mieli mennä suojaan tai vastata tuleen tulella. Mutta tuleen vastaaminen tulella vain lisää tulta ja kaaosta. Kun toisella on vaikeaa ja rankkaa, kun salamat iskee lohduttomasti etsien kohdettaan, kun loputon itkevä sade ei lakkaa, ehkä me vaan kaivataan elämäämme auringon tuomaa lämpöä ja lohtua. Pienikin toisen tuoma auringonsäde risukasaan saa hymyn suupieliin ja auttaa jaksamaan taas seuraavaan päivään. Kun auringon ymmärtävät lempeät säteet rauhoittavat myrskyn ja valaisevat surun täyttämät sateen pisarat, syntyy sateenkaari, uusi askel kohti todellista aarretta.

Jos mä jotakin asiaa inhoan, niin se on lähtöä Suomesta. Lähtö ja sitä edeltävät päivät ovat ihan täyttä paskaa, ei ihmisten takia vaan lähdön itsensä takia. Ensin sitä ei edes tajua, miksi kaikki meinaa kiukuttaa muka ilman syytä, itkettää ja vituttaa. Aina kuitenkin sen lopulta ymmärtää, että se on lähtöahdistusta rakkaiden ihmisten luota. Kerta toisensa jälkeen joutuu sanomaan nähdään taas, sitten joskus. Välillä itku meinaa tulla jo paria päivää ennen, joskus taas kyyneleet virtaa vasta kun on matkalla pois, niin kuin nyt. Vaikka tällä kertaa oon vain vajaan kuukauden poissa ennen kuin tulen takaisin, tuntuu lähtö ihan yhtä pahalta. Lähdön hetkellä muistaa jokaisen kohtaamisen, hymyn, naurun, jälleennäkemisen riemun ja taas tuntee jo valmiiksi tulevan ikävän kaipuun. Koska nään nuo ihmiset uudestaan, onko mulla aikaa ja mahdollisuutta siihen taas seuraavalla kerralla? Siksi mä haluan hyvästellä kunnolla niin että tuntuu, että sydäntä raastaa ja silmiä kirvelee. Haluan tuntea ja muistaa sen, mikä mua odottaa kun tuun takaisin. En ehkä näytä sitä aina ulospäin, mutta näkisitpä mun pään sisälle, tuntisit mun sydämen sykkeen kun ajattelen sua.

Kun vihdoin kohta muutan takaisin Suomeen, toivoisin että ihmisistä välittäminen ja niiden rakastaminen ei olisi aina niin helvetin rankkaa. Olkootkin se sitten ”tylsää” arkea ja tasapaksua elämää, niin sitä mä kaipaan, normaalia elämää lähellä ihmisiä ketkä on mulle tärkeitä. Kaikista tärkeintä mulle kotiin muutossa on se, että mulla on enemmän aikaa mun lapsille töiden ja arjen ohessa. Ja mä odotan sitä, että voin soittaa ystävälle, että mennäänkö lounaalle tai kahville, saako tulla kylään, onko mitään talkoita tiedossa, mennäänkö kalalle. Se on ihan uskomatonta miten toisten ihmisten elämään kuuluminen voi olla niin tärkeää, jos sitä ei pidä itsestäänselvyytenä.  

Se että kuuluu ihmisten elämään saa myös entistä enemmän miettimään omaa elämäänsä ja itseään. Mä olen aina ollut levoton sielu. Melkein kai koko elämäni oon yrittänyt keksiä kuka mä olen, mitä mä haluan tehdä, mikä mun merkitys täällä on. En mä sitä vieläkään tiedä. Ehkä se on vaan siksi, että mua ei ole valettu mihinkään tiettyyn muottiin. Oon lukemattoman monta kertaa miettinyt, että miksen mä voi olla niin kuin mun kaverit, että musta olisi tullut insinööri tai joku muu osaaja. En ole katkera ja oon tosi ylpeä ja onnellinen mun ystävieni puolesta, mutta joskus oon kateellinen, että miksei mulla ole mitään selkeää polkua niin kuin heillä. Mutta ehkä mun onkin vain tarkoitus koittaa kaikkea mikä mua kiinnostaa ja imeä itseeni kokemusta erilaisista töistä, ihmisistä ja elämästä yleensäkin. Ehkä mä vain haluan kokea elämän tuhannesta näkökulmasta. Jospa jopa joskus voisin auttaa muita kokemuksellani.

Hetki sitten alkoi kitukuukausi Arabiemiraateissa. Vielä kuukausi töitä ja elämistä ja sitten that´s it the end. On ihan mielettömän kiva mennä hyvästelemään kaikki tärkeät ihmiset, halaamaan ja nauttimaan ehkä viimeisen kerran, tai sitten ehkä joskus taas kohdataan. Mutta aina mun ajatukset löytävät mulle tärkeät ihmiset ja se lämmittää sydäntä. Samalla kun oon surullinen ja haikeilla mielin, että tää seitsemän vuoden seikkailu päättyy, oon ihan mielettömän onnellinen. Tätä mä olen odottanut, vihdoin mä pääsen kotiin. Viimeiset seitsemän vuotta on opettanut viimeistäänkin sen, että tärkeiden ihmisten kohdalla ei ole olemassa lähtöä ilman paluuta.

 

Rauhaa ja Rakkautta

This entry was posted in Tunteet.

One comment on “Ei Lähtöä Ilman Paluuta

  1. Satu sanoo:

    ♥️ Niin. Mullakin niitä lähtöjä on ollut elämän aikana aika monta ja nyt kun olen ollut jotakuinkin kymmenen vuotta aloillani niin tuntuu taas siltä että levoton sielu kaipaa lähtöä.

    Liked by 1 henkilö

Vastaa
Your email address will not be published. Required fields are marked *

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: