search instagram arrow-down
Tuukka Kylmälahti

Pelle

Synkkä sateinen syyssää, juuri tätä kaipasin tänään. On lauantaiaamu, synkkä sateinen lauantaiaamu. Pettymyksen täyttämän surkean viikon jälkeen olisin toivonut kaikkea muuta, mutta voinut olettaa juurikin tätä. Täydellistä saatana. Aamulenkki raikkaan aurinkoisessa säässä oli haaveeni, näin Poutakin lupaili. Sen sijaan istun juomassa mikrossa lämmitettyä eilistä kahvia todistaen ikkunasta ettei aurinkoa, eikä luotettavaa sääennustetta ole olemassa. Miksi minä aina luotan, miksi en kyseenalaista ja epäile, suojele itseäni. Miksi syöksyn silmät kiinni tunteiden mereen. Taas kerran olen laiminlyöty, satutettu, loukattu nainen.

En ymmärrä miehiä, no hyvä on, en ymmärrä yhtä miestä. Tapasin tämän miehen sattumalta, odottamatta, täysin yllättäen. En tiedä miksi, mutta hänessä oli jotakin viehättävää. Ei ne olleet lähes olemattomat lihakset, ei keskinkertaisen tavalliset kasvot, rentun vaatteetkaan eivät tehneet vaikutusta. Hohtava aura se varmaan sitten oli, hah, ei jumalauta. Huomaavainen hän kyllä oli ja hauska, sanansa saivat minut tuntemaan itseni tärkeäksi. Paljon äänessä oleva mies tosin tuntui myös itse pitävän huomiosta ja etenkin sen keskipisteenä olemisesta. Pystyin sieluni silmin kuvittelemaan sirkusteltan ja yhden miehen shown, jossa tämä.. pelle yritti ottaa yleisöä haltuun. Niin mitäpä sitä kieltämään, pelle mikä pelle, mutta oliko se sitten hyvä asia vaiko ei. Kyllä hän muille tilassa oleville ihmisille hymyn naamalle sai ja naurun raikamaan, mutta siinäkö kaikki. Entä jos hän onkin pelkkä pelle, mietin. Mitä tapahtuu kun pellestä bensa loppuu?

Ilta jona tavattiin oli todella erikoinen, tuntemusten vuoristorataa. Välillä tuntui että hehkuisin kun hän katsoi minuun ja hymyili, flirttiperhoset kutittivat vatsanpohjaa. Toisena hetkenä taas irvistin itsestäni hymyn irti ja mietin, että eikö tuo voi välillä olla vaan hiljaa. Hurmaava mutta rasittava, ihanan avoin mutta puhuu ihan liikaa, välittävä mutta itsekeskeinen. Onkohan hän kiinnostunut minusta ollenkaan, vai onko tämä hänen elämänkertansa julkistamistilaisuus. En tiedä, tuntui vaan että jotain puuttuu. Mikä on aitoa ja mikä ei, kun vakavatkin asiat maustetaan ripauksella huumoria ja sarkasmia. On kuin katsoisi pinnallista merenpintaa tietäen, että vastaus odottaa syvemmällä, ehkä jopa pohjassa asti. Enkä uskalla sukeltaa ottaakseni selvää, en helvetissä, taas.

Nähtyämme aloin todella miettimään miksi tämä mies käyttäytyi tuolla tavalla. Onko se huomion hakemista, heittäytymistä vai pelkkä suojamuuri. Ajatus suojamuurista oli ristiriitainen koska hän oli niin avoin. Mutta entä jos kaikki olikin vaan yhtä sirkusta, entä jos tuo niin nauravainen hauska kaveri olikin pellen maskin takana jotain aivan muuta. Kuvittelin taas itseni sirkustelttaan, esityksen jäädessä tauolle. Kävelen ulos teltan taakse, pakoon hälisevää ihmisjoukkoa, mutta en olekaan yksin. Teltan reunalla istuu apean näköinen sateen kastelema pelle tupakalla. Ei temppuja, ei vitsejä, vain huokaileva hahmo, kuin varjo siitä mitä sisällä teltassa näin. Entä jos tuo mies olikin noin monimutkainen kuin ensivaikutelma ja sen luomat mielikuvani saivat minut tuntemaan. Ehkä avoimuus olikin täysin totta ja pellenä oleminen sen vastapaino. Haluan tietää, mutta en sukeltaa, siis odotan.

Päivät toisensa jälkeen kuluu, eikä mitään tapahdu. Samalla kun toivon yhteydenottoa juuri tuolta ihmiseltä, olen loukkaantunut kun sitä ei tule. Hän kuitenkin antoi sanoillaan ja eleillään minun ymmärtää, että olisin ihana, hauska, ainutlaatuinen. Mutta mitä minä olen nyt, kertakäyttöihminenkö? Päivä kerrallaan aika astelee maanantaista lauantaihin, tähän päivään. Tässä minä istun, huijattu loukattu nainen, mikrossa keitetty kahvi kädessäni. Lähden ulos kävelylle. Synkkä syyssää taitaakin olla juuri sitä mitä tarvitsen tähän hetkeen ja näihin ajatuksiin, ruokkimaan niitä täpötäydellä pitopöydällä. Kuljen yksin pimeällä lenkkipolulla, ruuhkaa ei sattuneesta syystä ole. Sitten näen jotain ja pelästyn. Sateen kastelema tumma hahmo istuu kivellä ja polttaa tupakkaa. Vaikka pelkäänkin, on näyssä jotain tuttua. En tahtoisi kääntyä takaisin, mutta en tiedä uskallanko jatkaa. Päätän kuitenkin rohkaista itseni, kotikin on jo melkein kulman takana. Kun saavun hahmon kohdalle, nostaa tämä päänsä ja katsoo minuun.

Ja siinä hän istuu, tuo mies, pelle. Hän hymyilee minulle ujosti, katsoo silmiin ehkä jopa pelokkaasti. En sano hänelle mitään, mutta nään hänen silmissään jotain uutta. Tuo ei ole se sirkusteltan keskipiste minkä näin, minkä kuvittelin. Tuossa istuu ihminen pienellä i:llä, ilman suuria eleitä, vitsejä tai suojamuureja. Vain hiljainen pyytävä katse, istuisitko minun viereeni. Ja minä istun.

Rauhaa ja Rakkautta

This entry was posted in Tunteet.
Vastaa
Your email address will not be published. Required fields are marked *

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: