search instagram arrow-down
Tuukka Kylmälahti

Supervoima

Kun sunnuntai-iltana kokkaa nakkimunakasta tulee kaikenlaisia ajatuksia mieleen ja tunteet nousee pintaan. Siitä onkin pitkä aika kun olisin edes harkinnut kirjoittavani mitään. Ajatukset ja tunteet ovat tuntuneet todella pinnallisilta. Välillä joku tunteiden taikuri on päässyt pintaa syvemmälle, hipaissut routaista sydäntä lämpimällä sormellaan, herättänyt sielun ruususen unesta. Mutta suurimmaksi osakseen parhaiten mielentilaa kuvastaa eilinen vuoden harmain päivä. Mulla on ihan suunnaton ikävä syvällistä, tuntevaa itseäni. Välillä tekisi mieli koittaa varastaa jonkun kyyneleet että voisi itkeä, ihan vaan itkemisen ilosta. Muutaman kerran mieleen on juolahtanut ajatus omasta olemassaolosta. Mulla on joku ihme perversio siihen, että mulla pitäisi olla joku tarkoitus. Oon Tuukka, Turre, Kylmis, mutta mitä se tarkoittaa? Isänä tiedän suhteellisen hyvin kuka olen, siitä se ajatus ehkä lähtikin. Epätäydellinen rakastava Isi, joka tekee hyvää nakkimunakasta, mistä sitä ihminen herkistyy jos ei tuosta.

Viimeiset kaksi kuukautta ovat menneet todella nopeasti. On ollut hauskaa, ihanaa ja mahtavaa ja samalla taas turhauttavaa, tuskaista ja tunteetonta seilaamista harmaassa sumussa. Suuntia on liikaa, vai sittenkin niin ettei yhtään? Tee tuota, mene tuonne, miksi noin kun voisit tehdä noin. Mitä sä ajattelit, ota nyt ittees niskasta kiinni. Oonko laiska väi väsynyt, saamaton vai hukassa? Miksen pysty ottamaan muusta kuin ilon tunteesta kiinni? Miksi kaipaan lempee mut pelkään antaa sitä takaisin? Miksi en osaa päättää mikä on oikein tai väärin oman tulevaisuuteni kannalta? Tuntuu ja tiedän että olen oikeassa paikassa just nyt, mutta silti mikään ei tunnu oikealta, josko ei väärältäkään. Heh, olisi kai se ollut typerä edes kuvitella, että seitsemän vuoden poissaolon jälkeen voisi aloittaa uuden elämän melkein tyhjästä sormia napsauttamalla. Mutta sen tiedän, että ilman upeita ihmisiä ympärilläni ja heidän apuaan se olisi ollut yhtä helppoa kuin raudan takominen kylmänä.

Ihmisenä oleminen muille ulkomailta käsin oli suhteellisen helppoa. Koko ajan oli ikävä kaikkia tärkeitä ihmisiä ja yhteydenpitoon kului aikaa tuntitolkulla. Suomeen tullessa oloni oli kuin superstaralla. Liian moni ihminen halusi nähdä mua liian lyhyiden lomien aikana. Jopa tokaisu ”Ai tuokin on taas täällä” tuntui hyvältä, mut vielä muistettiin, etelän mies oli taas tullut käymään. Tuntui hyvältä että olin selvästi tehnyt jotain elämässä niin oikein tai näyttävästi, että ihmiset halusivat nähdä mut. On tosi erikoista miten ikävän tunne toisia kohtaan saa itsensä venymään ja pitämään yhteyttä, jopa takertumaan ties kuinka moneen ihmiseen. Nyt tuo ajatus tuntuu todella raskaalta. Se johtuu varmasti ainakin osakseen siitä, että ”pieni” elämänmuutos on käynnissä painamassa harteita, ei siitä ettenkö haluaisi olla kaikkiin ystäviini ja läheisiini yhteydessä ja nähdä heitä. Ei vaan jaksa olla mitään muuta kuin mitä just nyt on, ilman mitään suurempia odotuksia. Pakko mennä vaan painovoimalla itsekkäästikin. Se ei varmasti ole parasta mua, ei ainakaan kaikille, mutta sille ei voi nyt mitään. Pitääkö sitä pyytää anteeksi, en tiedä. Kyllä mä siitä pahoillani olen, enkä tiedä olenko siihen oikeutettu. Ihmissuhteissa kun on aina kaksi ihmistä ja kaksi tuomaria.

Superstara in my ass, mutta jotakin mä ehkä olen tehnyt oikein toisia ihmisiä kohtaan. On hieno tunne kuulua johonkin, olla osa jotakin mikä on itselleen tärkeää. Varsinkin kun sen saa tehdä omana itsenään, ilman tarvetta esittää mitään muuta saadakseen huomiota. Oon suunnattoman onnellinen siitä, että saan etuoikeuden kuulua perheeseen, sukuun ja ystäväporukoihin, olla kahdesta ystävästä se toinen. Se tarkoittaa että olen osa teidän kaikkien elämää ja siitä yritän aina muistaa olla kiitollinen. Mutta kuka mä todella olen yksilönä lauman seassa? Miksi mut otetaan laumaan mukaan? Mikä mussa on niin erikoista, että mut hyväksytään? Mikä tekee musta hyvän ystävän? Miksi olen sen arvoinen? Teissä kaikissa rakkaissa ihmisissä on sitä jotain, mutta mikä on mun supervoimani?

Rauhaa ja rakkautta

This entry was posted in Tunteet.

One comment on “Supervoima

  1. Satu sanoo:

    Näin 51 vuotiaana olen vihdoin alkanut oppia yhden asian. On PAKKO olla armollinen itseään kohtaan välillä. Opi sinä se se vähän aikaisemmin niin on vähän helpompaa. Halauksin.

    Tykkää

Vastaa
Your email address will not be published. Required fields are marked *

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: