search instagram arrow-down
Tuukka Kylmälahti

Peilikuva

”-Kuka minä olen?” kysyy apeat kasvot peilissä. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, eikä luultavasti viimeinen. Olo on surullinen. Peilistä näkyvät kasvot ovat kuin ruuan tähteet, haalistuva varjo. Surulliset, turhautuneet silmät katsovat toisiaan kuin muukalaista. Jos itsensä haluaa tuntea, täytyy ensin esittää itselleen alun kysymys. Vastausta ei varmasti tule heti, mutta etsintäkuulutus on julistettu, mielellään elävänä. Helpointa olisi aika ajoin toistaa tuo kysymys ja muistuttaa itseään, kuka minä olen. Helpommin sanottu kuin tehty.

Tänään tunnen surua, turhautuneisuutta, epäonnistumisen tuskaa. Jatkuva stressi ja vastoinkäymiset ovat nakertaneet pala kerrallaan omaa minuutta. Vaikka elämässä onkin loppuen lopuksi kaikki ihan hyvin, niin jatkuvat isot tai pienet vastoinkäymiset ja stressi peittävät helposti varsinkin ne elämän pienet hyvät asiat varjoonsa. Välillä tuntuu että kaikki menee päin persettä, vaikka niin ei olekaan. Kaikista pahinta on tunne, että on epäonnistunut. Itsevarmuus vaipuu hiljalleen Mariaanien hautaan. Kysyn itseltäni jatkuvasti yritänkö parhaani. Epäonnistuminen tarkoittaa automaattisesti itselleni sitä, että en yritä, vaikka en edes tiedä kunnolla mitä se tarkoittaa. Olisi pitänyt olla erilainen, tehdä jotain toisin, olla vaan yksinkertaisesti parempi.

Varmaankin on parasta jo tässä vaiheessa mainita, että en ole menettänyt elämäniloani tai romahtamassa etten enää jaksa. En ole vaipumassa itsesääliin, enkä todellakaan kaipaa sääliä myöskään keneltäkään muulta. Mun toleranssi toisten ihmisten voivotteluun puolestani on aika lailla pyöreä nolla. Jos itse jo sättii itseään, stressaa ja tuntee negatiivisia ajatuksia, on aika iso taakka ottaa siihen vielä toisten voivoit harteille. Mua ei haittaa yhtään toisten omat murheet, ennemminkin niiden kuuntelu voimaannuttaa ja on merkki luottamuksesta. Mutta jos on kyse minun murheistani, niin kerron niistä kyllä jos musta siltä tuntuu. Jos mua haluaa jotenkin auttaa, niin se on läsnäolo sinä ihmisenä kuka mitäkin mulle on ja hyväksyä minut ja tunteeni. Mulla on oikeus tuntea ja puhua silloin kun itsestäni siltä tuntuu, eikä siitä kenenkään tarvitse loukkaantua. Kaikilla menee joskus perseelleen ja takuuvarmasti se aiheuttaa jotain tunteita, ihan sama sanooko niitä ääneen. Ristiriitaiset, sekavat tunteet ja hukassa oleminen ei tee kestään hullua, vaan rehellisesti tuntevan ihmisen.

No niin se siitä, yksi asia oksennettu ulos. Toivottavasti en epäonnistunut siinäkin, heh. Mutta niin se vaan on, kyllästyttää kun tuntuu että on epäonnistunut liian monta kertaa. Raippa viuhuu jo pienestäkin virheestä ja oravanpyörä pyörii. Se on jännä kun tarpeeksi pitkälle mennään, niin ennen pienestä pitämätön mies ottaa isosti itseensä jo pienestäkin kolhusta. Lopulta epäonnistumista alkaa pelkäämään, koska on unohtanut mihin pystyy, miten hieno onkaan kaikkine virheineenkin, unohtanut kuka minä olen. Muita on ihan turha syyttää omista valinnoistaan tai tunteistaan, mutta ei myöskään itseään. Se on tosin helpommin sanottu kuin tehty. Kaikissa oman elämän epäonnistumisissa ja vastoinkäymisissä on yksi yhteinen tekijä, Minä. Eikä se usein paljon lohduta että tein niin sanotusti parhaani tai että se ei ollut mun vikani. Aina sitä on enemmän tai vähemmän osallisena oman elämänsä tapahtumiin.

On yksi asia missä en koe, ainakaan paljon, epäonnistuneeni ja se on isyys. Nuo kaksi poikaa ovat ihan huikeita tyyppejä ja niiden kanssa on ihana olla. Vaikkakin veljekset usein tappelevat ja välillä on uhmaa ja ties mitä, niin se kuuluu asiaan. Pinna kiristyy välillä, mutta kai sekin kuuluu asiaan. Rakkaus noita aarteita kohtaan on järkkymätön, tapahtuipa mitä hyvänsä. Edelleen meidän tapoihin kuuluu halaukset, suukot, selkään piirtäminen nukkumaan mennessä ja ne kaksi sanaa, rakastan sinua. Välillä myös riidellään, torutaan, paasataan, näytetään kieltä ja sekoillaan, mutta kaippa se sallitaan. Olen kai siis ihan kelpo isä, vaikka jäävi olenkin niin sanomaan. Yksi palapelin palanen siis ainakin tallessa.

Mua ei pelota tässä kaikessa se että jaksanko, vaan että alan rakentamaan ympärilleni muuria, jottei mikään ei tuntuisi pahalta. Siinä on vaan se huono puoli, että sitten ei kyllä tunnu mikään oikein hyvältäkään. Jo nyt nään itsessäni piirteitä, etten osaa arvostaa monia asioita elämässäni tarpeeksi ja että tunteet on kadoksissa, toisten tunteita on taas vaikeata käsitellä, varmaankin siksi kun on omistaankin ihan pihalla. En missään nimessä tee sitä tietoisesti ja inhoan sitä itsessäni tällä hetkellä enemmän kuin mitään muuta. Tiedän että jos annan sen jatkua, niin kohta ei kellään ole mitään asiaa mun sielunelämääni. Elämä jatkuu niin kuin ennenkin, mutta mustavalkoisena. Mä tahdon elämääni sateenkaaria, kaikki maailman värit.

Mulla on ikävä Minua. Sitä että innostun pienistäkin asioista, näen aina hyvän pahan varjosta, olen välittävä ystävä ja perheenjäsen, herkkä tunteellinen mies, romanttinen hörhö. Haluan yrittää ja onnistua, epäonnistuakin, kunhan teen sen itsenäni. Silloin voin myös tuntea tehneeni parhaani, tuntea riittäväni. Mulla on ikävä peilikuvaa, jossa sielukkaat silmät tuijottaa ylpeinä toisiaan kunnes ruumis, varjo, sydän ja sielu kävelevät yhdessä hymyillen uuteen päivään.

 

Rauhaa ja rakkautta 

This entry was posted in Tunteet.
Vastaa
Your email address will not be published. Required fields are marked *

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: