search instagram arrow-down
Tuukka Kylmälahti

Talent Show

Tässä se on, tämä on minun tähtihetkeni. Hikoilen ja melkein paskon housuuni koska jännitän niin paljon. Talent Shown ensimmäinen suora lähetys on alkamassa. Kohta on vuoroni valokeilassa, kunpa pääsisin jatkoon. Luulen pärjääväni hyvin koska idea on yksinkertainen, minun täytyy vain olla mahdollisimman minä, oma itseni. Tuomaristona toimii kaikki elämääni kuuluvat ihmiset, jotka pienelläkään tapaa ovat olleet tekemisissä kanssani. Kuulostaa erikoiselta, tiedän. Kuinka helvetissä tuomarit voisivat päättää puolestani, olenko tarpeeksi minä. Pitääkö minun kaivaa todellinen minäni syvältä sisältäni, avata itseni ihmisten edessä, vai pääsenkö jatkoon kun miellytän edes yhtä tuomaria, teen niin kuin tämän mielestä minun pitäisi tehdä. Mitä järkeä tässä on. Teinpä kumminpäin tahansa, tunnen hävinneeni, epäonnistuneeni. Jos tipun jatkosta olemalla täysin oma itseni, en ole riittävä. Jos taas pääsen jatkoon esittämällä jotain mitä en ole miellyttääkseni tuomaria elän valheellisessa maailmassa, en olekaan minä. Kun etenen tarpeeksi pitkälle, minusta on jäljellä enää toisten odotukset. Olen kuitenkin jo liian pitkällä, liian kauan joko tehnyt niin kuin toisten mielestä pitäisi tai sitten kokenut epäonnistuvani koska tein kuten itse halusin, mutta se ei toisten mielestä riittänyt. Poistun valokeilasta pettyneenä, heitän hanskat tiskiin, huhhuh mitä paskaa.

En kaipaa elämääni tuomareita kertomaan, kuka mun pitäisi olla. Näen peilistä sen ihmisen kenen sisältä mun on löydettävä itseni. Mutta kuinka voisin elää omana itsenäni maailmassa, jossa aina joku tuomitsee tekoni ja sen mitä sisältäni löytyy. Miksi en saisi olla erilainen? Miksi en voisi tehdä asioita omalla tavallani vaikka se johtaisikin niin sanottuun epäonnistumiseen. Ja mitä epäonnistuminen edes tarkoittaa? Jos sijoitun toiselle sijalle, onko se upea suoritus vai enkö vain yrittänyt tarpeeksi kun en voittanut? Kuka sen päättää? Sen pitäisi olla minä itse, mutta kuinka usein näin on? Mitä järkeä on olla oma itsensä, jos se ei kuitenkaan riitä? Pitäkää tunkkinne.

Mulla on paljon ystäviä ja kaikki ovat erilaisia, jotkut kuin yö ja päivä itseni kanssa. Koen sen korvaamattomana rikkautena, joka on laajentanut mun näkökulmaa elämään ihan mielettömän paljon. Ja olen myös kiitollinen siitä, että mulla on etuoikeus kuulua näiden ihmisten elämään, nähdä pintaa syvemmälle, sen aidon oikean ihmisen heikkouksineen ja vahvuuksineen. Miksi me kannustetaan lapsiamme ja kerrotaan kuinka ylpeitä heistä olemme, mutta hävettävän harvoin teemme samaa aikuisille. Aivan yhtä lailla minä ainakin yritän parhaani, haluan onnistua ja olla reipas. Aivan yhtä lailla minä haluan että riitän ja minusta oltaisiin ylpeitä, vaikka epäonnistuisinkin. Perseelle on hyvä välillä potkia ystävää, mutta on suuri ero potkaista omien odotusten piikkareilla kuin lempeän ymmärtäväisellä yötossulla. Sanotaan että pitää karaista koska elämä on julmaa ja kovaa. Eikö silloin juuri pitäisi lisätä lempeyttä, ymmärtäväisyyttä ja rakkautta toisia kohtaan. Kun myrkkyä vastaan taistelee myrkyllä on tulos väistämättä katastrofaalinen, mutta jos siihen lisätään vettä se laimenee. Mitä tapahtuisi jos edes pienikin pisara kerrallaan jokainen meistä laimentaisi myrkkylammikkoa, ehkäpä maailma ei enää olisikaan niin julma ja kova. Voisiko jopa olla niin, että silloin elämä ei olisi enää jatkuvaa Talent Showta, jossa jatkuvasti täytyy pelätä riitänkö minä.

En ehkä osaa sanoa ääneen sitä, mutta olen ihan helvetin ylpeä teistä rakkaista ihmisistä. Ei tarvitse olla vahva ja onnistua, menestyä tai olla paras. Riittää kun yrittää parhaansa. Joskus parhaansa yrittäminen voi olla ei mitään, mutta sekin on normaalia, se riittää. Kaikissa teissä on paljon kaunista. Jotkut säteilevät sitä ympärilleen kuin aurinko, toiset taas piilottavat syvälle pimeään. Jokainen on itse vastuussa siitä, mitä itsestään mulle antaa, kuinka syvälle päästää. Minä olen vastuussa siitä että hyväksyn sen, mitä toisen sisimmästä löytyy. Mullakin on vielä pitkä matka siihen että en tuomitsisi ihmisiä, etten olisi Talent Shown tuomari, välillä täysi mulkku. Toivon kuitenkin että mun seurassani voisi tuntea yrittäneensä tarpeeksi, riittävänsä juuri sellaisenaan kuin on, olla ylpeä itsestään. Koska minä olen ylpeä sinusta.

 

Rauhaa ja rakkautta

This entry was posted in Tunteet.
Vastaa
Your email address will not be published. Required fields are marked *

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: