search instagram arrow-down
Tuukka Kylmälahti

Sinulla Sisustettu

Tänään tapahtui jotain outoa. Asiakasta kuljettaessa alkoi radiosta soimaan tutun kuuloinen biisi. Sitten tapahtui jotain, pallea meni lukkoon ja kyyneleet meinasi tulla väkisin silmäkulmista ulos. Ihan järkyttävän voimakas tunne hakkasi lekalla itseensä ulos kivimuurin läpi, jota yritin pitää pystyssä ettei asiakas ala ihmettelemään. Sain kuitenkin nieleskeltyä ja loputtoman pitkältä tuntuneen matkan hoidettua ilman paikallista sadekuuroa. Mitä helvettiä just tapahtui, miksi se kappale avasi kaikki lukot sisälläni?

Olen kuullut tuon kappaleen ennenkin. Se kertoo siitä, mitä päivittäin ajattelen ja kaipaan. Se on katsonut mua silmiin, sukeltanut syvälle sisään, saanut mut uskomaan, haikeasti hymyillen itkemään, riisunut mut alasti ja tehnyt musta haavoittuvaisen ihmisjoukon keskellä. Se on näyttänyt sen mitä mä olen, mitä mun sisälläni on. Siitä mä haaveilen, se on kuin valveuni kun istun hiljaa ja katson kauas, niin kauas etten näe mitään, ainoastaan kuulen sävelen ja sanat jotka tunnen sisälläni. Järkyttävän voimakasta tunnetta säikähtää ja sitä ei välttämättä ymmärrä, eikä tarvitsekaan. Jos se avaa mut sisältäni, se myös johdattaa eteenpäin. Tunteella, ei järjellä vaikka sitä kuinka yrittää. Se on kaiken arvoinen, korvaamaton. Muistan sen menneisyydestä, tunnen sen nyt, koen ehkä joku kaunis päivä vielä.

Jos haluat tietää miten tehdään hyvä ensivaikutelma ihmiseen, älä vaan tule kysymään multa neuvoa. Silloin kun omalta puoleltani on pienikin kipinä toista kohtaan meen täysin solmuun. Sosiaalisesta sanavalmiista kaverista tulee pelokas ja epävarma, rusetista umpisolmu. Oon kuin mykkä kirjailija, joka aina unohtaa että yksi elämän hienoimpia asioita on riisua itsensä alasti, avata itsensä, olla aito, haavoittuvainen, ottaa riski koska se on sen arvoista. En uskalla sanoa mitään tai kysyä koska pelkään vastausta. Sitten istun kirjoituskoneen äärellä kertoen tunteitani ja ajatuksiani, samalla kun niiden kohde on askel askeleelta kauempana ja joku rohkeampi sanoo ääneen sen, mitä mun olisi pitänyt.

Yksi elämän hienoimpia ja samalla raskaimpia asioita on oikeus valita. Silloin kun tietää tai luulee tietävänsä mitä haluaa, on hienoa ja voimaannuttavaa tehdä juuri niin kuin itsestä tuntuu. Voi sanoa kyllä, ei tai ehkä, tai olla vain sanomatta mitään. Se on myös rohkeutta, tehdä valinta itsensä takia, sen perusteella miltä itsestään tuntuu. Pelko ja epävarmuus taas tekevät valinnoista vaikeita, saati sitten koettu elämä ja sen tuomat pettymyksen haavat. Monesti olisi hienoa pystyä tekemään valinta pelkäämättä sen tuomaa riskiä uudesta haavasta. Mutta olisiko se silloin sen arvoista, tuntuisiko hyvät asiat niin upeilta jos huonot asiat eivät olisi niiden vastavoimana. Kaikki haavat eivät välttämättä parane ja voimat eivät riitä ottamaan riskiä uusista. Mutta ehkä kuitenkin. Ehkä se tarvitsee vain yhden kerran, sen tunteen, valveunen jossa pystyy tuntemaan kun leijailee, jossa ainut aisti on tunne sisällä. Tunne joka piirtyy eteesi kauniina sielunmaisemana, saa sydämen sykkimään ja antaa sielulle toivon kietoutua toiseen.

Mun lapseni kysyivät multa et haluanko tyttöystävän. Tottakai mutta kun ei se ole niin yksinkertaista. Ensin pitää tutustua, ihastua, kokea yhdessä, rakastua. Toiselle oli tullut paha mieli kun joudun jäämään yksin kotiin kun ei ole mun viikkoni heidän kanssa. Kerroin että mulla ei ole mitään hätää, eikä mun tarvitse yksin olla, onhan mulla perhe ja ystävät. Mutta totuuden siemen siellä taas oli. Lapset tulevat aina olemaan mun elämäni tärkein asia, kallein aarre. Sitten on ystävät ja perhe, mun tukipilarini läpi elämän, myötä- ja vastoinkäymisissä, aina. Mutta silti musta tuntuu että olen yksin. Se ei vedä mua maanrakoon tai imaise merten syvyyksiin, se on kuin puuttuva palapelin pala, haikea kaipaus, mutta myös toivonkipinä. Miljoonakaan askelta eteenpäin ei vie siitä kauemmaksi, se on kuin varjo joka seuraa. Onneksi varjoa ei ole ilman valoa ja todellisuudessa jokainen askel vie lähemmäs sitä, mitä en voi vielä ennalta tietää. Ehkä joskus tulevaisuudessa otan viimeisen askeleeni yksin ja voin hymyillen katsoa kahta käsi kädessä kävelevää varjoa.

Olen sisustanut kotiani hiljalleen ja se onkin jo aika kiva paikka. Varsinkin lasten siellä ollessa se tuntuu enemmän kodilta, meidän yhteiseltä turvasatamalta. Mutta yksin ollessa jotain vielä puuttuu, pala sinua, kuka ikinä oletkin. Ehkä silloin kotini olisi vihdoin täydellinen kun se ja sydämeni olisi sinulla sisustettu.

Rauhaa ja rakkautta

This entry was posted in Tunteet.
Vastaa
Your email address will not be published. Required fields are marked *

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: