search instagram arrow-down
Tuukka Kylmälahti

Valoa ja Varjoja

Minkälaista olisikaan elämä ilman ihmisiä ympärilläni, mitä jäisi jäljelle ilman heitä? Sitä mietin kun astelin yksin lenkillä kuulokkeet korvilla. Oli se juoksuaskel tai hiipimistä, ei ollut kiire mihinkään. Näin kaiken, pienetkin asiat ympärilläni, mutta silti ympäröivä maailma ei häirinnyt. Pystyin hengittämään omaan tahtiin, etenin omilla ehdoillani, jäin katsomaan asioita mitkä itseäni kiinnostivat. Olin yksin mutta en yksinäinen. Nyt sohvalla istuessani katson kelloa, mietin mitä teen. Musiikki soi mutta se ei rauhoita. En halua olla yksin, olo on levoton. En ole surullinen, mutta oloni on tyhjä, kaipaan jotain. Onko se jotain tekemistä tai ihmisen kanssa olemista, en tiedä, mutta haluan vain mennä. Loputon taisto yksin rauhoittumisen ja sosiaalisuuden kanssa on välillä melkoista vuoristorataa.

Levoton yksinäisyyden tunne voi välillä olla niin vahva, että kuvittelen etten olisi onnellinen. Onneksi olen jo ainakin vähän oppinut muistuttamaan itseäni siitä, että mulla on elämässäni todella upeita asioita. Upean ei tarvitse tarvitse tarkoittaa mitään suurta, vaan yleensä ne pienet asiat tekevät jopa onnellisemmaksi. Suuret asiat kuten esimerkiksi oma koti on monesti liian itsestäänselviä ja niitä ei muista arvostaa, kun taas yksi pieni hymy tärkeältä ihmiseltä voi pelastaa paskimmankin päivän. Mulla on lapset, perhe, paljon hyviä ystäviä, oma koti ja mitä vielä lisäksi. Siinä on jo aihetta onneen kertakaikkiaan, sitä ei saisi koskaan unohtaa. Mutta silti sisälläni on tyhjä olo, jotain vain tuntuu puuttuvan. Haluan lähteä ulos johonkin, en edes tiedä minne. Tehdä jotain, en edes tiedä mitä. Tiedän että olen onnellinen, mutta haluan myös tuntea sen.

Mutta mitä onnellisuus lopulta on? Vaikka saisin kaiken sen minkä kuvittelen tekevän mut todella onnelliseksi, olisiko se riittävästi, en tiedä. Jos olisin onnesta sokea, näkisinkö enää ympärilleni, saati itseäni? Varjojen valtakunta ei ole ehkä se iloisin paikka, mutta siellä pystyn menemään syvälle itseeni, näkemään ihmiset ympärilläni ja etenkin itseni kaiken keskellä. Enkä oikeastaan edes tiedä mitä muuta enää tarvitsisin edellä mainittujen asioiden lisäksi, ainiin paitsi tietysti rakkautta, no niinpä niin. Sieltä se taas tuli, puuttuva palanen. Olisipa mukava olla kotona kun olisi joku kainalossa tai lähteä vaikka retkelle ja eksyä, mutta ei se haittaa, kun eksyttäisiin yhdessä. Ehkäpä jos vaan liikun mahdollisimman paljon, niin lopulta jotain tapahtuu. Mitä muutakaan voisin tehdä? Ei mua kotoa tule kukaan hakemaan, merenneito ottaa rantojen miehen mukaansa vain saduissa. Miten sattuma voisi johdattaa mua siihen mitä eniten kaipaan, jos en anna sille edes mahdollisuutta.

Mä olen ihastujatyyppiä, ollut koko elämäni ajan. Ihastun ihmisiin todella helposti. Se ei tarkoita sitä että haluan jokaisen kanssa syntisiin toimiin tai mitään muutakaan sen enempää, mä vain rakastan ihmisiä. Mutta toki on sitten myös niitä ”ihan oikeita” ihastumisia, paljonkin varsinkin nuorena. Monesti on tullut turpaan ja pilvilinnat romahtaneet, mutta onneksi se on myös opettanut samalla. Nykyään jos ihastun, mietin mistä se johtuu. Johtuuko se ulkonäöstä, äänestä, arvoista vai siitä kaikista tärkeimmästä, mitä nään toisen sisällä. Olisi tekopyhää väittää etten välittäisi esimerkiksi ulkonäöstä yhtään, mutta kaikki ulkoinen, pintapuolinen kuori jää valovuosien taakse, jos näen jotain kaunista ihmisen sisällä. Jos sitä ei ole, ihastus katoaa yhtä nopeasti kuin on tullutkin. Jos taas pääsen kurkistamaan pinnan alle, niin sitten mennään.

Yritän välillä tehdä itselleni suojakuoren, etten antaisi itseni tuntea pientäkin ihastusta ihan järkyttävän vahvasti, mutta ei siitä mitään tule. Eikä se edes haittaa mua enää. Tottakai se aina tuntuu pahalta ja harmittaa kun tulee turpaan, mutta mä olen huomannut, että kestän sen. Kun ihastun mun maailmani muuttuu, siitä tulee ihmemaa, se saa mut elämään. Valtavia tunteita, romantisointia, haaveilua, pilvilinnoja, kunnes yleensä rysähtää kerralla tai valon sokaisema mies vaipuu hiljalleen varjojen valtakuntaan. Saatan jopa tuntea ja kuvitella niin vahvasti, että se todella saa mut tuntemaan itseni todella onnelliseksi. Ei ole vaikea arvata miten siinä käy jos ei natsaakaan, mutta toisaalta, jos nuo tunteet saa mut eloon niin miksei. Ja toisekseen voin ottaa turpaani vaikka miljoona kertaa, jos on pieninkin mahdollisuus että löydän vierelleni sielunkumppanin. No pain no gain, jos en anna itseni tuntea, en anna itselleni mahdollisuutta.

Valo on tärkeää, te ihmiset ympärilläni saatte mut hehkumaan. Mutta niin on myös varjoissa itseeni meneminen, sieltä mun moni kirjoituskin on syntynyt ja opettanut mua paljon omasta itsestäni. Kaikki tunteet ovat tärkeitä ja vievät eteenpäin, tavalla tai toisella. Aika näyttää kuinka monesti vielä tulee pataan, mutta loppuen lopuksi olen todella onnellinen nyrkkeilysäkki.

Rauhaa ja rakkautta

This entry was posted in Tunteet.
Vastaa
Your email address will not be published. Required fields are marked *

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: