search instagram arrow-down
Tuukka Kylmälahti

Pilvenpiirtäjä

Hyvää huomenta maailma! Herään ja hymyilen. Tänään on taas se päivä kun aika ei saa minua kiinni ja ilmansuunnilla ei ole merkitystä. Reissukassi odottaa eteisessä pakattuna, enää on laitettava mies minttiin ja suljettava ovi takanani. Mihin on mies menossa, juhliin kenties, ehkä treffeille? Ehei, tänään lähden kaikkialle, mutta en mihinkään. Tiedän ainoastaan että suunta on eteenpäin, pakkia ei tästä koneesta löydy. Intuitio johdattaa askel kerrallaan juuri sinne minne pitää, ehkä kohtaloon, ken tietää. Jokainen askel on kohti tulevaisuutta, tulevaa menneisyyttä, mutta tärkeintä on tuntea askel, hetki joka mahdollistaa tulevaisuuden, jää mieleen menneisyytenä. Tänään olen sama ihminen kuin eilen, mutta vapaa kahleista, karannut villihevonen. Tänään teen mitä haluan, miten haluan, kunhan en satuta enkä loukkaa ketään.

Kun kävelen vailla määränpäätä ohitan vehreitä puistoja, idyllisiä omakotitaloalueita, kuljen pitkin järvenrantaa ja kerrostalon varjo ottaa viileän syleilyyn auringon paistaessa lämpimästi. Maisemat vaihtuvat, kaikki paitsi yksi. Katsoinpa mihin suuntaan tahansa, näen horisontissa pilvenpiirtäjän. Se on niin korkea, että hädin tuskin näen sen huipulle. Se on kuin sateenkaari joka kaikkoaa, vaikka kävelisin maailman ääriin. Voisin mennä kerrostaloasuntoon, siellä olisi varmasti pieni mukava asunto vapaana. Omakotitalonkin ovi on auki, se huokuu kodikkuutta, turvallisuutta ja tilaa hengittää. Mutta aina kun nostan katseeni, löydän kaiken takaa tuon pilvenpiirtäjän huipun ja ohitan kaiken matkani varrella. Suljen ovet perässäni kun otan taas uuden askeleen kohti huippua, vaikka en tiedä pääsenkö koskaan perille. Jos näen, aistin ja tunnen jotain noin kaunista niin ei välimatka haittaa. En kaipaa mukavuutta tai turvallisuutta, en tahdo kulkea helpointa tietä, vaan sen joka tuntuu oikealta, vaikka se olisi mahdotonta.

Mutta entä sitten jos eräänä kauniina päivänä seisonkin pilvenpiirtäjän edessä, mitä silloin tapahtuu, kuinka pääsen huipulle? Jos kävelen aulaan tulevat vartijat heittämään minut ulos samantien. Voisin yrittää naamioitua ja päästä monta kerrosta ylöspäin, mutta jossain vaiheessa valheeni huomattaisiin kuitenkin ja saisin porttikiellon. Ainoat tavat päästä minne haluan on saada kulkulupa ja aloittaa pohjalta, hiljalleen, kärsivällisesti tai ottaa valtava riski ja alkaa kiivetä henkensä kaupalla ulkoseiniä pitkin. Seiniä pitkin kiipeily voisi olla nopeampi tapa, mutta aina on vaarana että tipun korkealta. Silloin myös näen vain seinien pinnat pilvenpiirtäjästä, pilkahduksia ikkunasta, joiden perusteella en voi tietää mitä tuo ihmeellinen rakennus todella pitää sisällään. Vaikka pääsisinkin huipulle sitä kautta, ei palkinto tuntuisi oikealta ja ansaitulta koska olen mennyt oikotietä ja jäänyt paitsi kaikista tärkeimmästä, matkasta pilvenpiirtäjän sisällä. Jäljelle jää ainut oikea tapa, kulkulupa, rappu ja kerros kerrallaan, tutkien ja tutustuen. Matka voi kestää vuoden, viisi tai vaikka ikuisuuden, voi olla että kulkulupaa ei koskaan myönnetä. Edessäni on kaksi vaihtoehtoa, astua eteenpäin tai kääntyä takaisin sinne missä voin avata oven ja kävellä sisään.

Rauhaa ja rakkautta

This entry was posted in Tunteet.
Vastaa
Your email address will not be published. Required fields are marked *

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: