search instagram arrow-down
Tuukka Kylmälahti

Oikeassa Paikassa Oikeaan Aikaan

Hyvää huomenta! Herätyskelloista tehokkain, selkäkipu ei petä taaskaan. Mikä maa, mikä planeetta? Ihan sama, väsyttää. Taas pitää mennä, pesen pahat unet naamalta pois ja hyppään vaatteisiini. Laitan paksupohjaiset kengät jalkaan, ne suojaavat jalkojani. Ulos päästyäni näen pilvet taivaalla, jokainen oma taideteoksensa. Yksi on vuori jota seuraan kiivetäkseni sen huipulle, toinen hattaraa joka tuo makean tunteen huulilleni ja entäpä tuo hahmo joka kutsuu luokseen. Askel askeleelta seuraan noita tavoittamattomia mielikuvia, kunnes huomaan olevani eksynyt, kaukana kaikesta todellisesta. Katson taakseni ja nään askelteni jättämät jäljet mutta en muista niiden tarinaa, ainoastaan pilvet joita seurasin. Riisun kengät jotka jalkojani suojelivat, mutta tekivät askeleistani tunnottomat. En katso pilviin vaan ympärilleni, nähden todellisen elämän, loputtoman määrän suuntia mihin lähteä. Astun eteenpäin tuntien pehmeän ruohon jalkojeni alla, nipistävät kivenmuruset, raapivat oksat, kaiken. Hetken kuljettuani katson taakseni, näen polkuni jäljet, muistaen pienetkin yksityiskohdat kokemistani hetkistä. Mutta mikä on niiden tarkoitus, onko suuntani oikea?

Monta kulkemaani reittiä on pölyttymässä muistojen arkiston kellarissa, niistä muistuttavat vain kuluneet kengänpohjat. Ne ovat vain hämäriä muistikuvia ilman tunnetta hetkestä. Paljain jaloin kulkemani askeleet saavat hymyn huulilleni, haikean mielen, ne ovat rakentaneet minut pala palalta, arpi arvelta. Katson itseäni peilistä ja viillän lasiin särön, että näkisin henkisen arven jonka valintani on tehnyt. Mikä määrittää askelteni suunnan, kuinka voisin katsoa puhdasta kiiltävää peiliä? Kumpi olisi parempi vaihtoehto, kävellä kuilujen välissä olevaa polkua yhteen suuntaan pakonomaisesti, vai seistä tuhansien polkujen risteyksessä, jossa kaikki on mahdollista, niin hyvässä kuin pahassa. Kunpa tietäisinkin pitäisikö hiipiä vai juosta, voisipa stop-merkki polullani muistuttaa siitä, että välillä on pysähdyttävä. Mutta olisiko matkani silloin niin jännittävää ja elämän makuista, jos tietäisin mihinkä jokainen askeleeni johtaa. Ehkä elämän kuuluukin yllättää ja säikäyttää. Kun kuljen tuhansien tapahtumien taidegalleriassa, tunnen kuuluvani tähän maailmaan, tähän elämään. Kuinka tahansa päätänkin kulkea, jäävät kengät telineeseen.

Herään taas uuteen aamuun. Olen väsynyt, mutta tänään olen onnellinen. Seison peilin edessä, katson itseäni siinä mihin viimeisin askeleeni on minut johdattanut. En naarmuta peiliä vaan pyyhin sen ja eilisen arvet haalistuvat. Hymyilen ja silmäni hehkuvat, olen menossa oikeaan suuntaan, seison nyt juuri siinä missä minun kuuluukin olla. Miljoonien askelten polku on johdattanut minut tähän hetkeen, jossa jokainen vääräkin askel tuntuu tärkeältä. Ilman niitä en olisi tässä, oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

 

Rauhaa ja rakkautta

This entry was posted in Tunteet.
Vastaa
Your email address will not be published. Required fields are marked *

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: