search instagram arrow-down
Tuukka Kylmälahti

Sateen Piiskaama

Suljen silmäni, kuulen hiljaisuuden, herään hetkeen. On rauhallista, liian rauhallista, ajatukset ja tunteet täyttävät mielen. Olen pysähtynyt, kuin ankkuri olisi heitetty veteen. Näen itseni ja kaiken mitä pidän sisälläni, pelottaa. Mihin katosi kesän lämpö, pitkät päivät ja loputon energia? Miksi oloni ei olekaan enää huoleton ja tankki tuntuu tyhjältä? Syksy saapuu heittäen pimeyden viittansa kaiken ylle katujen hiljentyessä. Ruskan tehdessä lehdistä taideteoksiaan, mietin miksi jotain niin kaunista täytyy syntyä, vain siksi että se voisi taas kadota uudestaan. Miksi kesän vauhdikkaat huolettomat päivät vaihtuvat syksyn pimeyteen, hiljaisuuteen ja piiskaaviin sateisiin, kunnes talveksi vaivutaan horrokseen. Miksi tunnen itseni nyt paremmin kuin aikoihin, miksi se pelottaa niin paljon.

Ulkona on pimeää ja tuulee, sade piiskaa ikkunoihin, koputtaa kuin kutsuen luokseen. Miksi kukaan haluaisi mennä pimeään ja kylmään, sateen raiskaamaksi. En tiedä miksi, mutta tunnen että juuri sitä minä tarvitsen. En pue päälleni ja astun ulos, katuvalot johdattavat minut pimeään. Suljen silmäni tuulen yrittäessä nylkeä minua, sadepisaroiden etsiessä jokaisen kehoni kohdan. On kylmä mutta minua ei palele, hymyilen. Kyynelten valuessa kilpaa pisaroiden kanssa ymmärrän taas, että elääkseni minun ei kuulu juosta, vaan pysähtyä. Ei pimeä ja hiljaisuus ole tullut minua masentaakseen, vaan peittämään kaiken ympärilläni jotta näkisin ja kuulisin itseni, sen mitä sisälläni pidän. Ei tuuli koita minua nylkeä, vaan muistuttaa näkymättömästä voimasta joka vie eteenpäin. Ei sade koita minua raiskata, vaan lohduttaa kertoen että minuakin varten on vielä joku, joka haluaa koskettaa ja rakastaa jokaista soluani.

Syksy on kuin ostoskeskus sulkemisaikaan. Kun sielu ja sydän on eksynyt liikaan väenpaljouteen kesän vauhdikkaina päivänä, on syksyn vuoro pysäyttää, tyhjentää kaikki ympäriltä jotta voisin nähdä taas sisimpääni, tuntea sen mitä sydämeni kaipaa. Ehkäpä sen tehtävä onkin muistuttaa siitä kuka todella olen, mitä tarvitsen. Ja voisiko olla että talven horroksessa käsittelen tietämättäni kaiken sen minkä olen tuntenut, kunnes keväällä luonnon tapaan herään taas henkiin, kauniina, entistä ehompana itsenäni. Huomaan että pelkoni on muuttunut toivoksi. Kun katson itseäni peilistä silmiin näen sieluni hehkuvan, sydämeni sykkivän jollekin, joka minua jossain odottaa.

Suljen silmäni, tässä hetkessä, kokonaisena. Sielu, sydän, mieli ja keho, kaikki ovat koossa. Näen sinut vierelläni vaikka on pimeää, kauniin upean ihmisen, sieluni silmin. Hymyilen kyynel silmässä näkymättömän voiman viedessä meitä eteenpäin, kaksi sielua, kaksi sydäntä, rakkaus. Tunnen sinut ihollani, kuinka haluat koskettaa ja rakastaa jokaista soluani. Sinä olet siellä jossain, syksy minut sinuun sai uskomaan, sateen piiskaamana, vielä minä sinut löydän.

Rauhaa ja rakkautta

This entry was posted in Tunteet.
Vastaa
Your email address will not be published. Required fields are marked *

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: